Etusivu
Mediassa
Tarinat
Vaikuttaminen
Hätämajoitus
Allekirjoita adressi
Allekirjoita adressi
Yhdistys
Ehdotamme
 
Tutkimustietoa
Hyvä tietää
Myytit
Oireita ja sairauksia
Trauma
 
Lehdistötiedotteet
In English
Linkkejä
Facebook            
 
 
Ehdotamme, että:

1. Selvitetään, miksi sairastuneiden kokemusten perusteella
sekä uusi että vanha rakennuskanta aiheuttaa oireita.

2. Suomeen perustetaan hometurvakoteja ja kehitetään
avustusjärjestelmiä homepakolaisten auttamiseksi.

3. Sairastuneiden määrää aletaan virallisesti kartoittamaan.
4. Lääkärikuntaa koulutetaan pikaisesti tunnistamaan asia.
Ihmisten on saatava apua oireiluunsa.

5. Tarjotaan psyykkistä kriisiapua ihmisille, jotka sairastuvat vakavasti,
ja menettävät samalla kotinsa, irtaimistonsa ja kenties työkykynsä.

6. Kehitetään palveluja vakavasti herkistyneille.
7. Viranomaisia koulutetaan asiasta.
8. Luodaan sairastuneille diagnoosinumero.
9. Harkitaan uudistuksia rakennusten sisäilmaongemien selvittämisprosessiin ja terveystarkastajien toimintaan. Miksi niin monet kokevat jäävänsä ilman apua rakennuksissa, joissa oireilevat?
10. Vaatimus kuivasta rakennustavasta lisätään rakentamismääräyksiin
(sekä uudis- että korjausrakentamiseen)
.
11. Luodaan verkostoja lapsille, jotka herkistyvät tarha- ja kouluiässä niin,
että joutuvat eristyksiin ikäluokkansa normaalista kanssakäymisestä.



Selvitetään, miksi sairastuneiden kokemusten perusteella
sekä uusi että vanha rakennuskanta aiheuttaa oireita.


Miksi niin moni oireilee uusissakin asunnoissa? Onko niin, että nykyinen rakennustapa tuottaa järjestäen asuntoja, jotka ovat jo valmistuessaan kosteusvaurioituneita tai jostain muusta syystä terveydelle haitallisia? Entä johtuuko vanhemmissa asunnoissa oireilu siitä, että vanhoista taloista on purettu ammeet ja rakennettu tilalle suihkuja ilman vesieristeitä, että asuntoihin, joissa ennen ei ollut suihkuja, on rakennettu suihkut, eivätkä nämä talot kestä tällaista kosteusrasitusta? Ennenhän uskottiin, että esimerkiksi kivitalo ei homehdu, mikä ei pidä paikkaansa. Vesieristeitä on alettu järjestelmällisesti käyttää vasta vuosituhannen vaihteessa. Rakenteisiin syntyneet kosteusvauriot ja mikrobikasvustot pystyvät leviämään rakenteissa pitkällekin. Kun tähän lisätään tasakatot, vesivahingot, vanhojen hengittäviksi rakennettujen talojen maalaaminen uusilla hengittämättömillä maaleilla, salaojien tukkiutuminen ja muut puutteet huoltotöissä, onko meillä lopulta montaakaan kunnollista taloa? Mitä tilanteelle tulisi tehdä?

Suomeen perustetaan hometurvakoteja ja kehitetään
avustusjärjestelmiä homepakolaisten auttamiseksi.


Ihmisten, jotka oireilevat kosteusvauriorakennuksissa, olisi lisäaltistumisen ehkäisemiseksi päästävä nopeasti puhtaaseen ympäristöön. Osa herkistyneistä ei kykene, ainakaan nopeasti, löytämään itselleen sopivaa asuntoa olemassaolevasta rakennuskannasta.

Ihminen lähtee kodistaan usein vasta, kun oireet ovat jo rajuja. Monelle ehtii kehittyä vakavia kroonisia sairauksia, jotka pahenevat altistuksen jatkuessa. Pitkä altistuminen erilaisille kosteusvauriomyrkyille aiheuttaa osalla ihmisistä immuunijärjestelmän häriintymisen niin, että puhkeaa laaja-alaista herkistymistä erilaisille kosteusvaurioaltisteille, kemikaaleille, ruoka-aineille, jopa sähkölle. Tällöin on hankala löytää uutta sopivaa asuntoa. Tämän kokeneita ihmisiä "asuu" olosuhteissa, joihin ihmisten ei kuuluisi pudota, kuten parvekkeilla tai oireillen vakavasti sisätiloissa. Jotkut ovat olleet tässä tilanteessa vuosia. Koska yhteiskunnassamme ei tätä ongelmaa yleisesti tunnisteta, jäävät sairastuneet vaille apua; esimerkiksi sosiaalitoimisto ja SPR eivät omaa järjestelmiä näiden ihmisten auttamiseksi. Ihmiset ovat uupuneita ja sairastuvat jatkuvan lisäaltistumisen seurauksena hyvin vakavasti. Hometurvakotien perustaminen ehkäisisi sekä lisäaltistumista että inhimillistä kärsimystä.

Hometurvakotien luominen on haastavaa, sillä altistuneet oireilevat hyvin vahvasti ja jokainen hieman eri aineille. Hometurvakotiin ei esimerkiksi voisi tulla samoissa vaatteissa, joissa on oleskellut homeisessa asunnossaan tai asioinut muissa kosteusvaurioituneissa tiloissa, sillä jotkut altistuneet oireilevat pienillekin määrille altisteita. Hometurvakotien pitäisi olla mahdollisimman kemikaalivapaita, sillä osa altistuneista kärsii jonkinasteisesta kemikaaliyliherkkyydestä; esim. sopivien peittojen ja patjojen löytäminen sairastumisen jälkeen on hyvin haastavaa.

Niille, jotka ovat joutuneet hävittämään koko omaisuutensa ja onnistuvat löytämään uuden soveltuvan asunnon, olisi iso apu hätäpaketista, joka sisältäisi esim. uudet (mahdollisimman allergisoimattomat) peitot, patjat, tyynyt, hygieniatarvikkeita sekä vaatekerran. Koko omaisuuden menettäminen yhdistettynä samanaikaiseen sairastumiseen ja kenties työkyvyttömyyteen sekä asuntonsa arvon menettämiseen on kova taloudellinen kolaus. Vakuutukset eivät kata kosteusvauriotapauksia ja oikeudenkäynnitkin ovat pitkiä ja epävarmoja prosesseja. Hätäavulle on todellinen tarve. Hätäapupaketin vaatteiden ja vuodevaatteiden tulisi olla ainakin kertaalleen pestyjä, sillä uudet vaatteet sisältävät kemikaaleja, joille altistuneet saattavat oireilla. Pesuaineiden tulisi olla hajusteettomia, etenkin nestemäiset hajustetut huuhteluaineet näyttävät aiheuttavan sairastuneille hankalia oireita.

Hometurvakotien ja avustuspakettien järjestäminen olisi valtava muutos nykytilanteeseen, jossa sairastuneita ennemminkin syyllistetään tilanteesta, ja he joutuvat taistelemaan uskottavuutensa puolesta. Tilanteen myöntäminen ja ensiavun tarjoaminen loisi tilaa käsitellä itse tragediaa - kodin menettämistä, ja ehkäisisi myöhempää traumatisoitumista.

Tällä hetkellä ne sairastuneet, joilla on vakavia ongelmia asuntotilanteensa kanssa, eivät näy missään tilastoissa, joten hometurvakodin kaltaista palvelua tarvitsevien ihmisten määrä ei ole tiedossa. Apua tarvitsevat eivät esimerkiksi kirjaudu lääkäreiden tai sosiaaliviranomaisten kautta, sillä näillä tahoilla ei ole vielä resursseja ongelman huomiomiseen ja kirjaamiseen.

Sairastuneiden määrää aletaan virallisesti kartoittamaan.


Ympäristöministeriön Kosteus- ja Hometalkoot arvioi, että jopa 800 000 ihmistä altistuu homeelle päivittäin. Ei ole kuitenkaan olemassa tietoa siitä, kuinka moni näistä ihmisistä oireilee, kuinka moni oireilee vakavasti, sairastuu tai on altistunut niin pahasti, että tarvitsisi tilanteeseensa yhteiskunnan apua. Ehdotamme, että Suomeen perustetaan valtakunnallinen kartoitusohjelma, johon oireilevat ja sairastuneet voivat ilmoittautua. Ehdotamme myös koulutusta lääkäreille ja viranomaisille, jotta he voivat osaltaan huomioida ja kirjata tämän ryhmän.

Lääkärikuntaa koulutetaan pikaisesti tunnistamaan asia.
Ihmisten on saatava apua oireiluunsa.


On järjetöntä yhteiskunnan varojen tuhlausta olla tunnistamatta monesti vuosien oireilun todellista syytä ja antaa ihmisten altistua entistä vakavammin. Monet ravaavat vuosia lääkärissä, ilman että oireilun syyksi tunnistetaan ja tunnustetaan altistuminen kosteusvauriomyrkyille. Silloinkin kun ihminen itse havaitsee oireidensa/sairastumisensa yhteyden sisäilmaan, on valitettavan yleistä, että häntä ohjataan psykiatrisiin palveluihin tai hänen oireilunsa kuitataan turhana. Vakava sairastuminen ilman lääkäreiden apua on kohtuuton taakka sairastuneelle. Miksi lääkärikuntaamme ei tutustuteta jo olemassaoleviin tutkimuksiin kosteusvauriomikrobien moninaisista ja vakavista seurauksista? Miksi jäljelläolevia tietoaukkoja kosteusvaurioiden vaikutuksista terveyteen ei aleta täyttää tukemalla aktiivisesti tutkimusta aiheesta? Diagnosoimattomat homesairaat ovat kultakimpale lääketehtaille, mutta turha rahareikä yhteiskunnalle.

Tarjotaan psyykkistä kriisiapua ihmisille, jotka sairastuvat vakavasti,
ja menettävät samalla kotinsa, irtaimistonsa ja kenties työkykynsä.


Vakava sairastuminen yhdistettynä kodin menettämiseen ja taloudellisiin vaikeuksiin on ihmiselle traumaattinen kokemus. Tilanne horjuttaa elämänhallintaa ja perusturvallisuuden tunnetta. Traumaattisuus voimistuu tilanteen pitkittyessä.

Ihmisiä on heidän ollessaan homeongelmien vuoksi pitkään ahdingossa samalla leimattu häiriintyneiksi. Tilanne on vastaava kuin jos jonkin muun suuren tragedian uhreja jätettäisi täysin vaille minkäänlaista lääketieteellistä, taloudellista ja psyykkistä apua ja samalla syyllistettäisi tilanteesta. Kyse on ihmisoikeusrikkomuksesta.

Asiallinen psyykkinen kriisiapu ehkäisisi pysyvää traumatisoitumista ja olisi yhteiskunnalta kädenojennus ahdingossa oleville. Psyykkisen kriisiavun räätälöiminen on haastavaa, sillä tavallisesti trauman hoidossa noudatettavat toimet kuten rutiineista kiinnipitäminen, työ, lepo, arki, tukiverkosto ja toivo, eivät näissä tapauksissa ole mahdollisia, sillä kyseessä on nimenomaan näiden asioiden menettäminen. Koti ja tuttu irtaimisto on menetetty ja uutta kotia voi olla mahdoton löytää, näin ollen myös mahdollisuus rutiineihin, lepoon ja rauhaan puuttuu. Arkeen paluun estävät työkyvyn menettäminen ja harrastusmahdollisuuksien ja normaalin sosiaalisen kanssakäymisen kaventuminen. On myös hyvin hankala toivoa mitään, kun on epätietoisuus oman sairauden vakavuudesta ja siitä, löytyykö mistään sellaista sisätilaa, jossa enää voi asua, työskennellä, harrastaa ja kyläillä, ts. elää normaalia elämää. Tilannetta mutkistavat monen kohdalla vielä vakavat taloudelliset vaikeudet.

Kehitetään palveluja vakavasti herkistyneille.


Homealtistuksessa on osan kohdalla kyse vakavasti eristävästä oireilusta. Jokin tekijä rakennuksissamme laukaisee enenevässä määrin tällaista oireilua. Nämä ihmiset eivät kykene käyttämään normaaleja palveluita kuten sairaaloita, julkisia kulkuvälineitä tai asioimaan virastoissa. Sama ongelma on myös osalla koululaisista ja tarhalaisista. Kuinka turvataan peruspalvelut näille ihmisille?

Ehdotamme, että sillä välin kun saadaan enemmän terveitä koulurakennuksia, kotiopetusta tuetaan niiden oppilaiden kohdalla, jotka eivät oireidensa vuoksi kykene käymään koulussa. Opettajia on paljon sairaslomilla kosteusvaurioaltistuksen vuoksi. Osa heistä ei ole työkyvyttömiä, vaan ainoastaan työpaikkakyvyttömiä, ja terveessä rakennuksessa täysin työkuntoisia. Ehkä koulurakennuksissa oireilevien opettajien ja oppilaiden tilannetta voisi kartoittaa, ja miettiä, voisiko näitä yhdistää jollain lailla? Tämä vähentäisi myös niiden vanhempien kuormituista, jotka joutuvat nyt jättäytymään työelämästä lastensa kotiopetuksen turvaamiseksi.

Erilaisia virasto- ja asiointimahdollisuuksia olisi kohtuullisen vaivatonta kehittää siihen suuntaan, että kyseisisissä paikoissa asioimaan kykenemättömille annettaisi mahdollisuus hoitaa asioita puhelimitse tai tietokoneen välityksellä, ja kun asiointi vaatii paikan päällä käymistä, pyrittäisiin lyhentämään käyntiaikaa mahdollisuuksien mukaan minimiin.

Terveydenhuollon turvaamiseksi olisi saatava homesairastuneille sopivia terveydenhoitotiloja. Kotisairaanhoitoa voisi laajentaa koskemaan niitä ihmisiä, jotka sairastuvat terveysasemilla ja sairaaloissa. Helposti toteutettava ratkaisu olisi esim. laboratoriokokeiden ottaminen kiertävässä laboratorioautossa. Tämä helpottaisi niiden sairaiden tilannetta, jotka sairaalakäynnin jälkeen kärsivät useitä päiviä kosteusvauriomyrkkyjen laukaisemista oireista. Voisi myös harkita mahdollisuutta nopeutettuun sairaalahoitoon niille, joiden on vaikea oleskella kosteusvaurioituneissa sairaalarakennuksissa. Kotiutukset voisi näissä tapauksissa toteuttaa kotisairaanhoidon turvin nopeammin kuin tavallisesti? Vaativampia toimenpiteitä varten tarvittaisi sairastuneille sopiva sairaala. Kuten opettajien kohdalla, myös terveydenhoitoalalla on kosteusvaurioista sairastuneita työntekijöitä, joista osalle voisi luoda tätä kautta työpaikkoja. Esim. Saksassa on rakennettu monikemikaaliyliherkille ja sähköyliherkille sopivia sairaalahuoneita ja käytössä on myös heille sopiva ambulanssi. Suomi voisi liittyä edelläkävijämaiden joukkoon ja luoda vastaavan kaltaisia palveluja, jotka sopisivat kosteusvaurioaltistuneille ja kosteusvaurioaltistuksen seurauksena kemikaaleille herkistyneille?

Näitä toimenpiteitä varten olisi viisasta kartoittaa oireilevien määrä ja tarkkailla, tuleeko heitä koko ajan enemmän. Kyse on suhteellisen uudesta sairaudesta, jonka jokin rakennuksissamme laukaisee. Kuinka suuri osa ihmisistä kärsii näistä oireista ja kuinka paljon tulee myöhemmin herkistymään vastaavalla tavalla? Kuinka paljon uutta infrastruktuuria tarvitaan? Voisiko Suomi olla edelläkävijämaa tämän uuden ihmisryhmän yhteiskunnallisessa huomioimisessa?

Viranomaisia koulutetaan asiasta.


Tällä hetkellä esim. sosiaalityöntekijät ja lastensuojeluviranomaiset eivät tiedä asiasta ja siten apua tarvitsevat jäävät vaille oikeaa auttamista. Esimerkiksi sellaisia perheitä, joissa lapset oireilevat niin, etteivät voi käydä koulussa sairastumatta, on joissain tapauksissa ohjattu lastensuojelun piiriin tarkoituksena selvittää, mikä perheen sisällä on vikana. Tämä on jo muutenkin vaikeuksissa olevalle perheelle traumaattista.

Ihmisiä, jotka ovat sairastuneet työpaikkakyvyttömiksi, jää ilman sairaslomakorvauksia, sillä lääkärit eivät osaa diagnosoida ongelmaa, eikä ole olemassa diagnoosinumeroa sairastuneille. Kela ei korvaa sairaslomia ilman asianmukaista lääkärintodistusta. Sosiaalitoimistossa harvoin ymmärretään mistä on kyse, jos sieltä lähtee apua hakemaan. Uudelleenkouluttaumiseen hakeutuminen on vaikea prosessi maassa, jossa viranomaiset ja lääkärit eivät tätä ongelmaa tunnista. Ihmisillä, jotka ovat kosteusvaurioasunnon vuoksi kahden asunnon loukussa, ei evakkoasunnon kuluja oteta mukaan mm. asumistukea ja päivähoitomaksuja laskettaessa.

On myös harvinaista saada sairaseläkettä kosteusvauriosairastumisen vuoksi. Osa sairastuneista ohjataan psykiatrisiin palveluihin ja saattaa tätä kautta päästä eläkkeelle - mikä on monelle surullinen, mutta ainoa vaihtoehto toimeentulon saamiseksi.

Luodaan sairastuneille diagnoosinumero.


Jotta kosteusvauriorakennuksissa sairastuneille taataan samat yhteiskunnalliset oikeudet kuin muillekin kansalaisille, on sairaudelle saatava diagnoosinumero.

Harkitaan uudistuksia rakennusten sisäilmaongemien selvittämisprosessiin ja terveystarkastajien toimintaan. Miksi niin monet kokevat jäävänsä ilman apua rakennuksissa, joissa oireilevat?

Monesti asuntojen, työ- ja opiskelupaikkojen sisäilmaongelmien selvittämisprosessi koetaan hitaaksi, toimimattomaksi ja oireilevaa leimaavaksi. Tämä koskee prosessia sekä rakennuksen omistajatahon/taloyhtiön että terveydensuojeluviranomaisten kanssa. On hälyyttävää, että taho, jonka tulisi suojella ihmisten terveyttä, koetaan monesti vastustajaksi. Vaaralliset asunnot kiertävät käyttäjältä toiselle, kun ihmiset kyllästyvät taistelemaan järjestelmän kanssa. Ehdotamme, että ihmisiltä kerätään kokemuksia heidät sairastuttaneiden rakennusten sisäilmaongelmien selvittämisestä ja tämän pohjalta järjestelmän toimivuutta tarkastellaan uudestaan.

On myös ehdottoman tärkeä kehittää ja ottaa käyttöön lisää menetelmiä asuntojen terveyshaittojen määrittelyyn. Tällä hetkellä esimerkiksi toksiini- ja beetaglukaanimittauksia ei ole järjestelmällisessä käytössä, ja lisäksi lyhyen ajan ilmanäytteitä käytetään edelleen todistamaan asunnon terveyshaittaa tai sen olemattomuutta, vaikka ilmanäytteiden tehottomuus on osoitettu monin tutkimuksin.

Vaatimus kuivasta rakennustavasta lisätään rakentamismääräyksiin
(sekä uudis- että korjausrakentamiseen).


Jotta kosteusvaurioilta ja niiden aiheuttamilta sairastumisilta vältyttäisiin, olisi rakentamisen oltava kunnollista. Ehdotamme, että pikaisesti puututaan rakennustuotannon kosteudenhallinnassa oleviin vakaviin puutoksiin. Esimerkiksi rakentamisen ja korjaamisen tulisi tapahtua sateelta ja kosteudelta suojatusti, materiaalien varastoinnin tulisi tapahtua kuivissa olosuhteissa ja rakennuskosteuden olisi oltava kuivunut ennen pintamateriaalien asentamista. Ehdotamme rakennusvalvonnan tehostamista ja valvojien lisäkouluttamista. Ehdotamme vastuukysymysten uudelleen harkintaa, nykyisellään vakavistakaan tahallisista laiminlyönneistä rakennusaikana ei joudu vastuuseen. Ehdotamme myös suunnittelijoiden kouluttamista huomioimaan kosteusnäkökohdat. Rakennuksen tilaajan tulee tilausta tehdessä varmistua siitä, että kosteusnäkökohdat on huomioitu koko rakennus- ja korjausprosesissa.

Luodaan verkostoja lapsille, jotka herkistyvät tarha- ja kouluiässä niin,
että joutuvat eristyksiin ikäluokkansa normaalista kanssakäymisestä.


Osa tarha- ja koululuikäisistä lapsista on niin herkkiä kosteusvaurioaltisteille, että he eivät voi osallistua normaaliin ikäluokkansa toimintaan kuten kouluopetukseen ja harrastuksiin, tai pahimmillaan edes tavata muita lapsia, koska oireilevat näiden vaatteissa oleville erilaisille altisteille. Erilaisuuden ja eristymisen kokeminen lapsuusiässä voi olla traumatisoivaa, varsinkin jos erilaisuutta ei ymmärretä ja siitä saa negatiivista palautetta, kuten valitettavasti homesairastumisten kohdalla monesti on. Tapaamisten ja yhteistoiminnan järjestäminen muiden samassa tilanteessa olevien ikätovereiden kanssa olisi avartavaa ja voisi ehkäistä erilaisuuden kokemisen muodostumista myöhemmin traumaksi.

Yleisen tietoisuuden lisääminen asiasta on tarpeen, jotta nämä lapset saavat asianmukaista kohtelua ja päästään eroon turhasta syyllistämisestä ja leimaamisesta.

Sivun alkuun