Kauaskantoiset sisäilmaongelmat

Sisäilmasairaus on selvittämistä – itselle ja muille.  Lauriina Tola kertoo, miten löysi eteenpäin, kun sopivaa ylä-astetta ei tuntunut löytyvän.

Teksti ja kuvitus: Lauriina Tola

Kirjoittaja suoritti kahdeksannen luokan opinnot kotoa käsin sisäilmasairastumisen vuoksi ja kirjoitti kokemuksistaan kesätöissä Homepakolaiset ry:ssä.

Lauriina1

Sisäilmaongelmat aiheuttivat vuosien mittaan voimistuvaa sairastelua, joka lopulta johti siihen, että elämä ja koulunkäyntitavat piti rakentaa alusta uudelleen.

Miten? Miksi? Milloin? Missä?

Näihin ja moniin muihin kysymyksiin ihmiset haluavat vastauksia, kun kerron heille sisäilmasairastumisestani. Niin haluan minäkin. En osaa vastata kaikkeen niin erinomaisesti, kuin ihmiset haluaisivat. He kun eivät tiedä aiheesta juuri mitään.

Se on kaikista vaikeinta ihmisille vastaamisessa. Kun on juuri itsekin saanut aiheesta informaatiota aivojen täydeltä, täytyisi sitä vielä levittää selkeästi. Haasteellista, sanoisin.

Altistumiseni alkoi todennäköisesti jo alakoulussa, mutta karkasi räjähdysmäisesti käsistä siirryttyäni uuteen kouluun ja yläasteelle. Olen aina sairastellut tavallista enemmän, ja korvatulehduskierre on myös kulkenut matkassani muutaman kuukauden iästä. Ajattelin, että minä nyt vain satun olemaan sellainen henkilö, joka sairastee joka kolmas viikko.

Jos alakouluni sisäilmaongelma olisi huomattu aikaisemmin, en olisi mahdollisesti tässä tilassa ja joku olisi ehkä osannut yhdistää jatkuvan sairasteluni sisäilmaan. Ala-asteella poissaolot eivät haitanneet opiskelua, sillä parannuttuani pääsin jatkamaan opiskelua, mutta yläasteelle tultuani alkoivat niiden vaikutukset näkyä jo arvosanoissa.

SeLauriina3itsemännen luokan syksyllä kävin vielä melko normaalisti koulua, vaan kevään aikana poissaolomerkintöjen määrä kasvoi rutkasti. Numeroni eivät vielä tässä vaiheessa helppojen aineiden takia kärsineet, onneksi. Sitten tuli kesäloma, ja olin sen ajan terveenä.

Sen jälkeen siirryin normaalisti kahdeksannelle luokalle ja kerkesinkin ensimmäisen viikon käymään koulussa normaalisti, ennen kamalaa sairastelukierrettä.

En muista kuin yhden kokonaisen viikon kahdeksannen luokan syksyltä, kun olin koulussa yhtäjaksoisesti. Muutoin koulunkäyntini oli erittäin katkonaista, enkä periaatteessa käynyt koulussa enkä harrastuksessani lainkaan. Opiskelusta ei tullut mitään jatkuvan kipeyden takia, ja tässä vaiheessa arvosanani laskivat, ja paljon.

Aina kun kävin koulussa, ensin oloni siellä oli vain väsynyt. Sen ajattelin johtuvan kasvavan ihmisen suuresta unentarpeesta. Sen lisäksi ääneni meni käheäksi jatkuvasti ja välillä katosi kokonaan. Myös silmiä kutitti paljon, ja keskittyminen oikein mihinkään oli vaikeaa.

Kotiin päästyäni olin usein niin väsynyt, että vain kaaduin sänkyyn ja nukuin. Tämän jälkeen miltei poikkeuksetta todettiin, että olen kipeänä. Tästä olo ei kohentunut lainkaan. Käteni, jalkani ja muutenkin koko kehoni tuntui vetelältä ja löysältä. Myös pyörrytystä ja nenän tukkoisuutta esiintyi tämän fletkukohtauksen rinnalla.

Kun tämä kaava toistui kerta toisensa jälkeen, keksi äitini, mitä jos vika onkin koulussa. Näin olikin. Viat olivat rakennuksissa, ja tämän vuoksi minulle lähdettiin metsästämään uutta koulua, jossa voisin peruskouluni käydä rauhassa loppuun.

Lauriina4En missään nimessä pitänyt siitä. Minua ahdisti ja itketti aina kun sitä edes ajateltiin, sillä en kestänyt jatkuvia uusia ihmisiä kysymyksineen, uusia tapakäytäntöjä ja tiloja, tiuhaan tahtiin. Muistan käyneeni ainakin kolmessa eri koulussa kokeilemassa ja haistelemassa ilmaa. Kun jokaisessa paikassa piti kertoa mitä oli tapahtunut, miltä se tuntui ja mitä kaikkea oli jo kokeiltu, alkoi asian jatkuva kertaaminen kerryttää jo olemassa olevan ongelman tuntua mieleen.

Huusin paljon ahdistustani pois, mutta se ei auttanut tähän ongelmaan kuin hetkellisesti. Tämä jatkuva ahdistuksen pilvi leijui niskassani. Tunne ei ollut katkeruutta tai sen ajattelua, että miksi kaikista maailman ihmisistä tämä tapahtuu juuri minulle. Pääajatukseni oli, että tämä on kyllä ihan niin syvältä, ettei mitään rajaa. Jatkuvasti myös mietin, että miksei tähän olla aikaisemmin puututtu, ihan yleisessä mittakaavassa. Kuitenkin vanhempani muistuttivat minulle koko ajan, että asiat voisivat olla huonomminkin. Ainakaan tähän sairauteen ei kuolisi. Onneksi ei.

Kolusimme monet koulut läpi vain todetaksemme, etten missään niistä voinut olla. Palasimme alkuperäiseen kouluuni keskustelemaan muista vaihtoehdoista, ja kävikin ilmi, ettei minun tarvitsisi vaihtaa koulua. Rehtorini oli hyvin ymmärtäväinen ja auttoi meitä järjestelyissä, kun etäopetusta aloiteltiin.

Lauriina5Sain siis jatkaa koulunkäyntiä niin, että kävin muutaman kerran viikossa tapaamassa opettajiani muualla kuin koulussa ja kaikki tehtävät tein kotona. Olin niin helpottunut, että siinä samaisessa tilanteessa kaikki ahdistus tuli kyyneleiden mukana ulos minusta. Tunsin ahdistuspilven pienenevän ja katoavan.

Jatkuvan sairastelun vuoksi en ollut päässyt viettämään aikaa ystävieni kanssa paljoakaan muutoin kuin somen kautta. Aluksi se ei ollut niinkään iso juttu, sillä tiesin näkeväni heidät heti kun pääsisin takaisin kouluun, mutta nyt tiesin näkemisten vähentyvän konkreettisesti. Vaikka olenkin hyvin paljon itsekseni viihtyvä henkilö, niin silti niiden kolmen ihmisen, joiden seuraa kaipasin kaikkein eniten, etääntyminen sattui omalla tapaa.

Toki heitä pääsin muuallakin tapaamaan, mutta aivan arkipäiväiset asiat jäivät jakamatta. Tietenkin voin heidän luonaan käydä, mutta vain hengitysmaski päällä, sillä minun kohdallani sisäilmasairaus oli lisännyt myös allergioita ja heillä sattuu olemaan kotieläimiä kaikilla.

En myöskään heidän kanssa kaupungilla käydessäni voi vaatekaupoissa ja muissa käydä lainkaan kemikaalien vuoksi. Olen jo jonkin aikaa ollut kiinnostunut käsitöistä ja käytänkin sitä hyödykseni mm. tekemällä osan vaatteistani itse.

Lauriina6Lauriina7Lauriina8

 

 

 

 

Voisiko asiat muuttua vielä jotenkin vaikeammiksi? Ehkä, mutta edelleen pyrin ajattelemaan, että minulla on mahdollisuuksia kuten heilläkin. Pystyn silti käymään monta kertaa viikossa harrastuksessani, ja nykyteknologian ansiosta pystyn pitämään ystäviin yhteyttä muutenkin kuin lennättimellä ja kyyhkyspostilla.

Vaikken nykyään pystykään mitään ”kemikaaleja” missään muodossa käsittelemään, osassa rakennuksista käymään enkä karvapuuhkakissaa ottamaan, en ajattele itseäni ’uhrina’. Ajattelen, että minulla on aivan samat mahdollisuudet kuin kaikilla muillakin.

Kunhan selvitän kaikista maailman asioista, mitkä minulle ovat sopivia, missä voin olla ja mitä pystyn tekemään, voin lähteä vaikkapa maailman pelastamista kohti!

Lauriina9