Sisäilmatermistö vaatii tarkennusta

”ympäristöyliherkkyys” on romukoppadiagnoosi

Rakennetun ympäristön muutokset vaativat uudistumista myös terveydenhuollolta. On traagista, että asiantuntevan hoidon ja diagnostiikan sijaan aikamme sisäilmasairas voi saada käteensä vain PEF-mittarin tai lähetteen terapiaan.

Keskustelu sisäilmaongelmista ja etenkin niiden sairastuttamista ihmisistä herättää useimmissa epätietoisuutta. Toisia se myös ärsyttää, ja aivan syystä, sillä ilmiöstä saa helposti kaoottisen, kajahtaneen ja kenties ylimitoitetun kuvan.

Tämä voi johtua osin siitä, että termistö on sekaisin. Jo sanaa sisäilmaongelma käytetään miten sattuu. Yksi tarkoittaa sillä hometta, toinen lattiamateriaalien liimoja. Kolmas osallistuu keskusteluun päällimmäisenä ajatuksenaan elinvauriot, kun neljättä askarruttaa ihmisryhmä, joka ei kestä enää edes luonnon omia tuoksuja.

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, sisäilmassa vietetään nykyisin keskimäärin 22 tuntia vuorokaudessa. Keskustelun järkevöittäminen alkaa siitä, että käsitämme, mitä tämä sisäilma oikeasti on.

Homeita on ollut kautta aikain, niitä käsitellään jo Raamatussa. Silloin terveydensuojeluviranomaisena toimi pappi, jonka tuli tarkkailla homeen leviämistä ja varmistaa sen saastuttamien tavaroiden ja rakennusmateriaalien hävittäminen. Tänä päivänä diakonit ovat jakaneet ruokakuponkeja kodittomille sisäilmasairaille. 1500-luvun savupirteissä kärsittiin savun seurauksena näön heikkenemisestä ja suoranaisesta sokeudestakin. 1800-luvulla seinäpapereista taas saatiin arsenikkimyrkytyksiä.

2000-luvulla vanhat mielikuvat sisäilmaongelmista eivät enää päde. Sisäilmassa vaikuttavien tekijöiden määrä on kokenut eksponentiaalisen muutoksen.

Lukemattomia haitallisia aineita

Rakennuksissa voi edelleen olla sitä vanhaa tuttua hometta. Ja itse asiassa suurella todennäköisyydellä onkin, sillä rakennusten kosteusrasitus on kasvanut, kun vanhat pihasaunat ovat muuttuneet kaakeloiduiksi suihkuiksi kerrostaloissa ja itse rakennuksetkin on useimmiten koottu kasaan sateen alla ilman suojaa. Rakennustyömaille on satanut sisään vuosikymmeniä, ja sataa edelleen, vaikka sadesuojauksia voi onneksi tänä päivänä jo bongata hieman useammin. Rakentamisen eristepaksuuksien kosteudensieto on lisäksi oma keskustelunsa.

Homehtumisriskien ymmärtäminen ei kuitenkaan 2010-luvulla riitä. Itse asiassa on hyvin harhaanjohtavaa, että edelleen usein puhutaan sisäilmaongelmien yhteydessä pelkistä home- ja kosteusvaurioista. Massiivihirsiset pirtit ovat nykyisin harvassa. Sen sijaan rakennukset on koottu monikerroselementeistä – aivan uudenlaisista aineksista, joiden kemikaalikoostumus voi olla mitä vain.

Meillä ei nimittäin ole portinvartijaa haitallisten aineiden käytön estämiseksi rakennuksissa. Rakennukset solahtavat esimerkiksi kemikaalilainsäädännön läpi lähes koskematta. Hyvinkin haitallisten aineiden käyttäminen on täysin sallittua.

Liimat, palonestoaineet, muovinpehmentimet, pintakäsittelyaineet, betonin notkistimet, tasoiteaineet ja lukuisat muut materiaalit sisältävät muun muassa PFAS-yhdisteitä, TDCCP:tä, DEHP:tä, DiNP:a, butanolia, styreeniä, TXIB:tä, nanopartikkeleja ja tuhansia muita aineita ja aineyhdistelmiä. Tavanomainen rakennettu ympäristö voi vaurioittaa kilpirauhasta ja muuta hormonitoimintaa, sisältää hermo- ja solumyrkkyjä, sotkea lukuisten sisäelinten toimintaa, lamata immuunijärjestelmää ja se sisältää myös karsinogeeneja.

Eikä tämä ole pelottelua, vaan nopean rakennustapojen muutoksen valitettavaa seurausta: lainsäädäntö ei ole ehtinyt kehittyä sillä nopeudella, millä rakennustavat ja -materiaalit ovat muuttuneet.

On myös viitteitä siitä, että homeiden myrkyntuotto muuttuu riippuen siitä, millaisella materiaalilla ne kasvavat. Mikrobi, joka söi isoisän hirsisaunan nurkkaa, eritti erilaisia myrkkyjä kuin se mikrobi, joka koettaa nakertaa hajoamattomista aineista pursotetun talon kerroksia muovin sisään suljettuna. Näistä muutoksista emme vielä tiedä paljoakaan, mutta niiden keskellä elämme.

Erotusdiagnostiikkaa tarvitaan

Kun kemikaalit irtoilevat materiaaleista ja homeet nakertavat rakennusta, sisällä on ihminen.

Yhdistykseemme raportoiduista oireista yleisiä sisäilmaan liittyviä ovat esimerkiksi kognitiiviset häiriöt, lamaannuttava väsymys, sisäilmaongelmille altistumisen jälkeen puhjenneet suolistovaivat, kilpirauhasen ja lisämunuaisen toimintahäiriöt, erilaiset reumat, limakalvovauriot, ihottumat, kuumeilu, moninaisten intoleranssien ja allergiaryppäiden puhkeaminen ja jatkuvat infektiokierteet, lihasten ja luiden toimintahäiriöt, nivelkivut, päänsäryt, kuvotus sekä keuhkosairaudet ja yskä.

Mitä näille ihmisille tapahtuu terveydenhuollossa?

Heille kerrotaan, että sisäilmaongelmat aiheuttavat ainoastaan astmaa. Näin lukee Käypä hoito -suosituksessa ja lääkäreiden tuoreissa koulutusmateriaaleissa. Potilas saa puhaltaa keuhkotoimintaa mittaavaan PEF-mittariin, joka onkin useille suomalaisille jo tuttu.

Jos mittari ei värähdä, ”apuun” tulee ympäristöyliherkkyys-termi.

Jos homeet eivät aiheuta astmaa, mutta henkilö saa oireita sisäilmasta, hän on virallisten ohjeistusten mukaan ympäristöyliherkkä. Hän oireilee tavanomaiselle ympäristölle, sanoo sosiaali- ja terveysministeriö, johon on perustettu ympäristöyliherkkyystyöryhmä. Ryhmä on ohjeistanut Suomessa viralliseksi hoidoksi tällaiseen reagoimiseen ”aivoreaktioiden hoidon”. Potilas siis ohjataan kognitiiviseen terapiaan ja huomio kiinnitetään keskushermostoperäisten, opittujen ”hälytysreaktioiden” purkuun. Altistumista sisäilmaongelmille ei saisi välttää.

Mihin katosivat sisäilman haitalliset aineet?

Stressireaktioiden ja hälytystilan vähentäminen on missä vain sairaudessa hyvä asia, mutta tällaisten hoitojen ei soisi valtaavan koko keskustelua – ei sisäilmaperäisissä sairauksissa eikä muissakaan somaattisissa sairauksissa. Marssijärjestyksessä on vikaa, jos hutkitaan tutkimatta. Kun tarkastellaan 2000-luvun rakennettua ympäristöä ja siinä esiintyvää terveyttä eri mekanismein vaurioittavaa ainecocktailia, ei ole perusteltua eikä järkevää rajata keskustelua yksiulotteisesti pelkkiin keskushermoston ongelmiin. Miksi kehittää romukoppadiagnooseja, kun resursseja olisi kehittää paljon kattavampaa erotusdiagnostiikkaa?

Osalla sisäilmasairaista potilaista on ehtinyt kehittyä keuhkofibroosi, alveoliitti, hormonitoiminnan häiriöitä, munuaisen vaurioita, lihassairauksia tai immuniteettiongelmia. Mitä moninaisemmat kehon toiminnot ja näitä kuvaavat arvot ovat muuttuneet, yksilöstä ja hänen saamastaan altistekombinaatiosta riippuen. Moni Homepakolaiset-yhdistykseen yhteyttä ottavista on vakavasti ja hälyttävällä tavalla sairas ja kiireellisen lääketieteellisen avun tarpeessa. Asiantuntevan erotusdiagnostiikan tarpeessa olevat potilaat putoavat kuitenkin pef-mittarin ja yliherkkyysterapioiden välisellä radalta inhimillisiin tragedioihin.

Nämä ihmiset jäävät avun, kuntoutuksen, työelämän ja tilastojen ulkopuolelle. He löytyvät piilolukuina mm. masennus-, työttömyys-, syrjäytymis- ja sairauspoissaolotilastoista ja tulevat esiin ”selittämättömien oireyhtymien” ja ”toiminnallisten sairauksien” kasvuna.

Näkymättömistä ongelmista on hankala saada otetta, mutta yhteiskuntaa ja sen taloutta ne syövät hiljaa sisältäpäin.

Kysymys kuuluu:

Pitäisikö tavanomaisen ympäristön käsite määritellä, jotta pohja tehokkaille toimenpiteille saataisiin kuntoon? Potilasta on hankala auttaa, jos sisäympäristön terveyshaittoihin ei kyetä kurkistamaan 2000-luvun ymmärryksellä.

 

Katja Pulkkinen

Toiminnanjohtaja, Homepakolaiset ry