Keskustelu lähti lentoon, kun uusi pala sisäilmatietoa julkaistiin

KONTEKSTI KATOSI, KUN TOIVO VIRISI

Jani Kaaro kirjoitti vastikään Rapportin artikkelissaan ”Se mullistava hometutkimus” viimevuotisesta mediakohusta. Mullistavalla tutkimuksella hän viittaa paljon mediahuomiota herättäneeseen mikrobiologi Mirja Salkinoja-Salosen koordinoimaan tutkimukseen toksiinimittauksista ja opettajien oireilusta toksisiksi mitatuissa tiloissa.

Tutkimuksessa havaittiin opettajien moninaisen oireilun olevan yhteydessä tilojen toksisuuteen.

Seurasimme Homepakolaiset-yhdistyksessäkin hämmentyneinä tästä syntynyttä mediakeskustelua. Sisäilmaoireiden syy tuntui olevan nyt selvitetty ja asian sillä selvä. Viranomaiset taas ovat aivan toista mieltä, sisäilmaongelmia käsitellään virallisissa linjauksissa edelleen ennemmin psykologisina kuin somaattisina sairauksina. Sisäilmakeskustelu jos jokin on jakomielistä seurattavaa.

Kaaro on järkevillä jäljillä siinä, että tutkimusta käsiteltiin mediassa aivan liian yksisilmäisesti. Sisäilmaongelmat ovat niin monisyinen ilmiö, että yksittäinen tutkimus ei pysty siitä ottamaan koppia eikä myöskään tuomaan ongelmaan kattavia ratkaisuja, vaikka niitä niin kipeästi tarvittaisiinkin.

Tätä kiinnostusta herättänyttä, aihealueensa ensimäistä tutkimusta ei ole vielä toistettu, mikä tekee löydöksistä vasta alustavia – joskin hyvin kiinnostavia. Salkinoja-Salosen tutkimus toi kentälle yhdestä osa-alueesta lisää uutta, suuntaa antavaa tietoa. Tutkimuksella oli muutama erityisen hieno ansio.

Ensinnäkin, on tärkeää, että kehitetään uusia menetelmiä sisäilmaongelmien mittaamiseen. Tällä hetkellä ei nimittäin ole käytössä mitään yhtä menetelmää, jolla sisäilmaongelmia voitaisiin toimivasti ja aukottomasti mitata. Kaaron mainitsemat puutteet koskevat myös viranomashyväksyttyjä menetelmiä: esimerkiksi mikrobivijelmissä olennaiset mikrobit saattavat jäädä näkymättömiin kasvualustalla toissijaisten mutta nopeakasvuisten alle, tai haitallisimmat mikrobit eivät ylipäänsä ehdi kasvaa ohjeistettujen viiteaikojen puitteissa. Kummassakin tapauksessa tulokset indikoivat, virheellisesti, terveellistä rakennusta.

Kaikki tietävät kohteita, joille mikrobimittauksissa saadaan terveen paperit, mutta joista ihmisiä siirtyy liukuhihnalta invalidisoituneiden kirjoihin. Näin ei tietenkään voi jatkua, ja kaikki luova ratkaisuyritysten kehittäminen on tervetullutta, kuten Salkinoja-Salonen ryhmineen on tehnyt.

Rakennusten ongelmat liittyvät mikrobien ohella mm. rakennusmateriaalipäästöihin, kuituihin, tiloissa käytettyihin kemikaaleihin, mikrobien toksisuuteen uusissa ympäristöissä ja kaikkien näiden yhteisvaikutuksiin. Tämä kokonaisuus on vielä todellista rakettitiedettä ihmiskunnalle. Pelkkä mikrobilajien ja pesäkelukujen mittaaminen ei riitä, eikä VOC-mittauksillakaan saada aukottomasti totuutta haaviin. Vain monimenetelmäisyydellä voidaan saada näin moninaisia ongelmia edes osin haltuun. Lääkärikään ei löydä diabetesta verenpainemittarilla, vaan tarvitsee käyttöönsä laajan työkalupakin, sillä potilailla on erilaisia sairauksia, ja niiden diagnosointimenetelmiä myös löydetään koko ajan lisää. Sama pätee rakennuksiin. Tätä kehityskulkua Salkinoja-Salosen tutkimus edistää: se avaa osaltaan uusia uria alkutekijöissään olevaan mittausmaailmaan. Salkinoja-Salosen yhteistyökumppani Risto Salin toksisuustutkimusmenetelmiä käyttävästä ja kehittävästä Inspector Secistä kuvaa Kaaron artikkelissa, että toksisuusmittausmenetelmän on juurikin tarkoitus olla osa työkalupakkia, ei ainoa työkalu pakissa.

Toinen tutkimuksen tärkeistä pääpihveistä oli se, millaiset oireet korreloivat toksisissa tiloissa oleskelun kanssa. Tutkimustietoa aiheesta ei ole lainkaan kattavasti – aihettahan ei ole nimeksikään tutkittu. Kaaron siteeraama tutkimus oli tässä mielessä uraauurtava ja toi olennaista uutta tutkimustietoa kentälle siitä, minkälaiset oireet saattavat sisäilmaan liittyä.

Nimittäin edelleen merkittävä osa sisäilmatutkimuksesta keskittyy astmaan tai hengitystieoireisiin. Esimerkiksi rakennusmateriaaleissa käytetyistä kemikaaleista olisi saatavilla terveysvaikutuksiin liittyvää tietoa paljon kattavammin, mutta tämä ei nouse esiin suomalaisessa sisäilmakeskustelussa. Monioireinen potilas jää tilanteessa ongelmineen yhteiskunnalliseen paitsioon.

Salkinojan tutkimusryhmä on havainnoinut, mitä sisäilmasairaat kertovat, ja tutkinut nimenomaan sitä. Eli katsonut maailmaa jähmettyneen homeastmakäsityksen ulkopuolelta. Suomi on helisemässä monioireilevien sisäilmasairaiden kanssa. Kaikki sisäilmaongelmien kanssa tekemisissä olevat tietävät, että ongelmakohteissa raportoidaan nivelkipuja, keskittymisvaikeuksia, silmäoireita, huimausta, oksentelua ja lukuisia muita kinkkisiä oireita. Joka toinen sisäilmasairas myös kertoo altistumisen jälkeen puhjenneista kilpirauhasongelmista, ruoka-aineyliherkkyyksistä, lihasten toimintahäiriöistä, moninaisista autoimmuunisairauksista ja niin edelleen. Tämä todellisuus ei kuitenkaan näy missään viranomaissuosituksissa – ne keskittyvät astmaan ja psykologiaan.

Ehkä riemu ja lentoonlähtö uutisoinnin suhteen johtui juuri tästä. Kaikki tietävät käsillä olevan valtavan ongelman, josta pitäisi saada ote, mutta ratkaisut ovat jumittuneet juupas-eipäs -keskustelun alle. Nyt pala kentällä elettyä todellisuutta tuli tutkimusmaailmassakin näkyviin. Riemu sikisi, mutta konteksti karkasi, kun toivo uudesta, todelliseen tilanteeseen pohjaavasta tieteellisestä keskustelunavauksesta virisi.

Virinnyt toivo ei kuitenkaan johtanut muuhun kuin bunkkereiden kaivamiseen entistä syvemmälle.

Ongelma ei bunkkereita rakentamalla katoa. Kehityskulkua tutkimussaralla uudenlaisten oireiden mahdollisesta liittymisestä sisäilmaan tulisi nyt aktiivisesti jatkaa. Tutkimusspektriä sisäilmasairauksien suhteen olisi järkevää laajentaa koskemaan nimenomaan moninaista oireilua ja useita liitännäissairauksia, ja huomioida altistekenttää moninaisemmin myös suomalaisessa tutkimuksessa. On kyse isosta kokonaisuudesta, jota jokainen tutkimus pala palalta parhaimmillaan onnistuu selittämään auki. Ihmeitä ja yli-inhimillisiä harppauksia, millaisena tämä tutkimus uutisoitiin, ei oikeasti tässä kentässä voi odottaa. Toisin kuin Kaaro kuvaa, paljon kansainvälistä tutkimustietoa aiheesta on jo saatavilla. Tarvitsemme kuitenkin tietoa sadoista tuhansista aineista ja sadoista ellei tuhansista oirekuvista ja näiden yhteyksistä toisiinsa – niin monimutkaisen vyyhdin äärellä olemme. Salkinoja ryhmineen on tässä ja useissa muissa tutkimuksissaan tuonut aiheesta uraauurtavaa tutkimustietoa, jota on huomioitu maailmalla arvostettua Environmental Health Perspectives -julkaisua myöten. Suomessa bunkkereiden kaivamiseen ei ole mitään syytä. Ympäristösairaudet ovat globaali ilmiö, joka kiinnostaa ja nousee tutkimusmaailmassa koko ajan, toisin kuin Kaaro antaa ymmärtää. Suomi voi antaa tähän oman panoksensa ja erottua joukosta edelläkävijänä.

Kaaron kuvaama tutkimus pitää toistaa, ja vastaavia tehdä lisää uusista näkökulmista, jotta tietoa voidaan käyttää esimeriksi lääkäreille suunnattujen, näyttöön perustuvien hoitosuositusten pohjana tai virallistamaan menetelmiä sisäilmaongelmien mittaamisessa.

Näyttöön perustuva maailma on kuitenkin vain osa ratkaisuja, ja se tulee aina viiveellä. Tutkimuskeskustelun ja todellisuuden välillä on sisäilmasairauksien kohdalla pitkä kuilu, ja tulee olemaan vielä pitkään, sillä ilmiö on uusi ja tutkimustietoa karttuu viiveellä. Vaikka tutkimuskeskustelu laahaa perässä, ongelmaan tulee silti voida reagoida. Tässä kuvaan astuu lääketieteen sijaan politiikka. Myös mikromuoviongelmaan, ilmastonmuutokseen, biodiversiteetin kaventumiseen ja kemikalisoitumiseen on reagoitu politiikan tasolla jo silloin, kun tutkimusnäyttö ei ole ollut kattavaa ja eittämättömän vankkaa. Odottelun riskit on nähty liian suuriksi. Sitä kutsutaan varovaisuusperiaatteeksi.

Varovaisuusperiaatteen soisi jalkautuvan myös sisäilmakeskusteluun, ja tässä keskustelussa erotettavan nykyistä tarkemmin lääketieteellinen, näyttöön perustuvaan lääketieteeseen pohjaava keskustelu poliittisesta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta. Näissä pätevät osin aivan eri lainalaisuudet.

Toistaiseksi ihmisen hyvinvointi, työteho ja sairastavuus on tarkin mittari sisäympäristöongelmien havainnoimiseen. Kun terveys horjuu, tarvitaan toimia. Kuunnellaan ihmisiä, tehdään oirekyselyjä, kehitetään kuntoutuspolkuja, pyritään pitämään sisäilmasairaat heille soveltuvin järjestelyin työelämässä ja opinnoissa – ja tutkitaan sillä välin ilmiötä lisää laajasti, aktiivisesti ja yhtenä laajana rintamana lisätiedon saamiseksi. Muutoin joudutaan odottamaan vuosikymmeniä ja ongelmiin kyetään reagoimaan auttamattomasti liian myöhään.

 

Katja Pulkkinen, projektipäällikkö, Ratkaisuja Sisäilmasairaille -projekti, Homepakolaiset ry