Tutkimustietoa ftalaattien välttämisesta ja niiden poistumisesta elimistöstä.
Tältä sivulta löydät koosteita tutkimuksista, jotka kertovat kuinka ftalaateille tavallisesti altistutaan.
Altistumisreitit tuntemalla voimme oppia, miten vähentää altistumistamme haitallisille aineille.
1.
Phthalates and diet: a review of the food monitoring and epidemiology data.
Katsaustutkimus: Ftalaatit, ruokavalio ja epidemiologiset tiedot
Serrano ym. (2014) Environmental Health
Siirry julkaisuun.
Ruokavaliota pidetään yhtenä merkittävimmistä altistumisreiteistä ftalaateille. Ftalaatteja siirtyy ruokaan niitä sisältävistä muovimateriaaleista jo tuotantoketjujen alkupäässä, esimerkiksi maidon kulkiessa lypsettäessä muoviletkuissa säiliöön. Muita ftalaatteja ruokaan päästäviä materiaaleja ovat esim. kansien tiivisteet, ruuanvalmistusastiat, kääreet ja elintarvikepakkausmuovikalvot sekä elintarvikkeiden valmistuksessa käytetyt käsineet ja kuljetinhihnat. EU ja Kiinan viranomaiset ovat rajoittaneet ruokaan kontaktissa olevien pakkausten ftalaattimääriä. USA:ssa vastaavia rajoituksia ei ole.
Katsaustutkimuksessa pyrittiin löytämään suurimman ftalaattikuorman tuovat elintarvikkeet.
Kirjallisuushaku tehtiin englanninkielisistä tutkimuksista tammikuulle 2013 asti käyttäen PubMed- ja Google Scholar -tietokantoja. Mukaan otettiin 17 tutkimusta (N= 6385). Tutkitut ftalaatit olivat: DEHP (eli di-2-etyyliheksyyliftalaatti), DiNP (di-isononyyliftalaatti), DiDP (di-isodekyyliftalaatti), DMP (dimetyyliftalaatti), DEP (eli di-etyyliftalaatti), DnBP (di-n-butyyliftalaatti), DiBP (di- isobutyyliftalaatti) ja DnOP (di-n-oktyyliftalaatti).
Ruuat jaettiin Euroopan elintarviketurvallisuusviranomaisen (EFSA) luokituksen mukaisesti korkean ftalaattipitoisuuden omaaviin (≥300 μg/kg) ja alhaisen ftalattipitoisuuden ruokiin (<50 μg/kg). Näiden tietojen perusteella arvioitiin yhdysvaltalaisten päivittäiset altistumiset DEHP:lle koskien erikseen lisääntymisikäisiä, nuoria ja imeväisiä seuraavilla kolmella ruokavaliolla: USA: n tyypillinen kulutusmalli, terveellinen ja huono ruokavalio. Vain ruuasta tuleva altistuminen huomioitiin. Korkeita yli 300 μg /kg DEHP-ftalatttimääriä on mitattu siipikarjasta, paistoöljyistä ja kermapohjaisissa maitotuotteista monissa tutkimuksissa. Vastaavasti epidemiologiset tutkimukset ovat osoittaneet korkeita DEHP-pitoisuuksia näitä tuotteita nauttivissa ihmisissä. Tyypillisellä kulutusmallilla DEHP altistukset ovat päivässä 5,7 μg/kg lisääntymisikäisillä naisilla, 8,1 μg/kg nuorilla ja 42,1 μg/kg imeväisikäisillä. Runsas lihan kulutus kaksinkertaisti altistuksen. Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto (EPA) suosittelee alle 20 μg/kg päivittäistä DEHP-annosta, mikä ylittyi sekä imeväisikäisillä että runsaasti lihaa syövillä nuorilla. Tarvittaisiin ohjeistusta, jolla näiden elintarvikkeiden DEHP-pitoisuutta voitaisiin laskea.
Eniten ruoasta löytyi seuraavia ftalaatteja: DiBP (di-isobutyyliftalaatti), DnBP, BBzP (bentsyylibutyyliftalaatti) ja DEHP. Siipikarjasta löytyi kaikkia muita ftalaatteja, kuin DiDP:tä, mutta vain DEHP:tä oli runsaasti. Eri maissa jotkut elintarvikkeet sisälsivät eri määrät tai eri ftalaatteja. Esim. Yhdysvalloissa naudanpihveistä löytyi tuskin mitattavia DEHP- pitoisuuksia kun taas Kanadassa mitattiin hyvin korkeita arvoja (1100 μg/kg).
Kaikkia ftalaatteja löytyi öljyistä, paistorasvoista, margariinista ja voista. Yli puolessa näytteistä DEHP-pitoisuudet olivat korkeita (404 μg/kg – 5591,7 μg/kg). DnBP- ja BBzP-pitoisuudet vaihtelivat ja olivat korkeimpia kanadalaisissa näytteissä ( 3287,5 μg/kg ja 11083 μg/kg).
Kermanäytteissä DEHP-pitoisuudet olivat suuria 413,1 – 1300 μg/kg, mutta niistä ei löytynyt lainkaan seuraavia ftalaatteja: DEP, DMP, DnOP, DiNP ja DiDP. Muiden mitattujen ftalaattien määrät olivat vähäisiä.
Juustoista löytyi kaikki ftalaatteja paitsi DnOP ja DiDP. Juustojen DEHP-tasot olivat välillä 139, 2 μg/kg – 2270,6 μg/kg. Mausteissa DEHP-tasot vaihtelivat, ollen korkeimmillaan 2598 μg/kg. Yhdessä tutkimuksessa myös DiBP-, DnBP- ja BBzP-pitoisuudet olivat yli 300 μg/kg.
Jugurtissa, maidossa, pastassa, riisissä, kananmunissa, tuoreissa vihanneksissa ja hedelmissä, virvotusjuomissa ja juomavedessä ftalaattien tasot olivat alhaiset. Prosessoiduissa kasvis- ja hedelmätuotteissa pitoisuudet olivat korkeampia. DEP- tasot olivat pienet kaikissa ruokaryhmissä, mutta kahdessa tutkimuksessa korkeimmat vihanneksia suosivilla ihmisillä.
Koehenkilöistä mitatut DEHP-n metaboliittien pitoisuudet olivat korkeat, jos ruokavaliossa oli paljon kaloreita, kiinteää rasvaa ja lihaa ja vastaavasti matalat, kun ruokavalio oli kasvispainotteinen.
Ruuasta tulevaa ftalaattialtistusta tulisi jatkossa tutkia lisää ja pyrkiä löytämään menetelmiä, jolla sitä voisi vähentää.
2.
Recent Fast Food Consumption and Bisphenol A and Phthalates Exposures among the U.S. Population in NHANES, 2003-2010.
Zota ym. (2016). Environmental Health Perspectives.
Siirry julkaisuun.
Tutkimus (N = 8877) viittaa siihen, että pikaruoka nostaa nauttijansa ftalaattitasoja jopa hälyttävän korkealle verrattuna ei pikaruokaa syöviin.
3.
Ftalaattien toksikologiset vaikutukset.
Kaiponen (2017). Lisensiaatti tutkielma, Elintarvikehygienian ja ympäristöterveyden osasto, Eläinlääketieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto.
Siirry julkaisuun.
Muovista pakkausmateriaaleista ftalaatteja päätyy elintarvikkeeseen sitä enemmän, mitä rasvaisempaa tai happamampaa tuote on, mitä pidempi on säilytysaika muovissa ja mitä korkeampi on säilytyslämpötila. Muovikäsineiden käyttö ruoanvalmistuksessa lisää ruoan ftalaattien määrää. Muovien pureminen, esim. lapsilla lelujen purenta tai muovisen kynän pureskelu esim. lomaketta täytettäessä, lisäävät merkittävästi ftalaattien irtoamista tuotteesta.
Kosmetiikan ja vartalovoiteiden välttäminen, pölyn määrän minimointi, pvc-muovimattojen ja tupakoinnin välttäminen vähentävät ftalaattialtistusta. Muoviteollisuudessa työskentely lisää merkittävästi elimistön ftalaatttipitoisuutta. Kaupunkilaisilla on keskimäärin suuremmat ftalaattipitoisuudet kuin maalaisväestöllä.
4.
Removal of Diethylhexyl Phthalate from Hands by Handwashing: Evidence from Experimental N-of-1 and Crossover Designs.
Lin ym (2017). Scientific Reports.
Siirry julkaisuun.
Ftalaateista mm. DEHP eli di(2-etyyliheksyyli)ftalaatia tarttuu muoveista käsiin. Käsien pesu saippualla poistaa ftalaatteja 80 % enemmän kuin pesu pelkällä vedellä. Yli 90 % DEHP:stä saatiin pestyä saippualla pois käsistä, kun vesipesu poisti vain 10 % DEHP:stä käsistä.
5.
Consumer product chemicals in indoor dust: a quantitative meta-analysis of U.S. studies. Mitro ym (2016). Environmental Science and Technology.
Siirry julkaisuun.
Reducing chemical exposures at home: opportunities for action.
Zota ym (2017). J Epidemiol Community Health.
Siirry julkaisuun.
Ftalaattialtistusta voi vähentää välttämällä polyvinyylikloridista valmistettuja muovimattoja ja seinämateriaaleja. Pöly sisältää paljon ftalaatteja, joten siivous, joka poistaa tehokkaasti pölyä, on suositeltavaa. Ftalaatteja ja hajusteita sisältäviä tuotteita kannattaa välttää.
6.
Dietary phthalate exposure in pregnant women and the impact of consumer practices.
Serrano ym (2014). International Journal of Environmental Research and Public Health.
Siirry julkaisuun.
Kotona kasvatettua ruokaa joskus syövien monoisobutyyliftalaatti (MiBP) pitoisuudet olivat 16,6 % alempia kuin niiden, jotka söivät harvoin tai ei koskaan itse kasvattamaansa ruokaa. Ne jotka söivät joskus pakastevihanneksia tai pakastettuja hedelmiä omasivat 21 % korkeammat monobentsyyliftalaatti (MBzP) -tasot, kun kyseisiä tuotteita harvoin syövät.
7.
Human elimination of phthalate compounds: blood, urine, and sweat (BUS) study.
Genuis ym (2012). Scientific World Journal.
Siirry julkaisuun.
Ftalaatit poistuvat elimistöstä pääosin virtsan mukana. Lisäksi niitä voi poistaa hikoilun avulla. Tutkimuksessa (N = 20) todettiin, että hikoilu avulla voitiin helpottaa DEHP:n eli di(2-etyyliheksyyli)ftalaatin ja MEHP:n eli mono-2-etyyliheksyyliftalaatin poistumista elimistöstä. Lisäksi hikianalyysin avulla voitaisiin määrittää kehon DEHP-pitoisuus.
Lisätietoa myös:
Toxicologically relevant phthalates in food.
Kappenstein ym (2012). EXS.
Siirry julkaisuun.
