Parvekkeella nukkuminen ei ole pidemmän päälle terveellistä
Olen 32-vuotias nainen. Viimeiset kaksi vuotta elämäni on ollut niin absurdia, että sitä on ihmisten vaikea käsittää. En tiedä jaksanko enää käsittää itsekään. Olen yliväsynyt. En saa mitään apua, sillä minulle on tapahtunut asia, josta Suomessa ei näköjään haluta puhua, jota ei kukaan halua nähdä ja jonka parissa kamppailevat leimataan psyykkisesti sairaiksi: sairastuminen kosteusvaurio-rakennuksissa.
Kaksi vuotta sitten olin perustamassa yritystä, kun sairastuin asunnossani. Olin ollut perusterve, en kärsinyt edes mistään allergioista. En ensin ymmärtänyt, että oireeni (mm. kuumeilut, verenvuodot, kouristelut, nivelsäryt, raajojen tunnottomuudet ja pistelyt, jatkuvat virtsatie-tulehdukset) liittyivät asuntooni. Asuin 80-luvun rivitalossa. Vasta juteltuani kahden naapurini kanssa, joilla oli täysin samat oireet, ymmärsimme, että sairastelemme asunnon vuoksi. Ilmoitimme omistajalle (kunta) ja terveystarkastajalle. Terveystarkastaja kävi paikalla 6 kk:n päästä. Silloin olin jo niin sairas, että kävin nukkumassa tuttujeni luona. Etsin uutta asuntoa. Jo 10 minuutin käynti kotonani riitti laukaisemaan vakavat oireet – usein hoipertelin ulos.
Minä ja seinänaapurini muutimme pois. Jouduin hävittämään lähes koko irtaimistoni, sillä sain siitä kovia oireita. Pieni osa, mm. tärkeät paperit ja muutama rakas tavara, on minulla varastossa, ja viidessä minuutissa saan niistä edelleen mm. verenvuotoa kitalakeen ja kieli sekä käteni menevät tunnottomiksi, vaikka olen tuulettanut/pessyt kaiken moneen kertaan. Asunnossa ei tehty kunnon tutkimuksia, esim.VOC-päästöjä ei koskaan mitattu, vaikka pyysimme. Tarkempaan määrittelemättömiä bakteereja löytyi epänormaalin runsaasti. Asunnossa oli omituinen haju. Noin puolet vieraista sairastui kyläillessään luonani. Terveystarkastaja kehotti ”vaihtamaan kukkamullat ainakin pintakerroksiltaan”. Asunnossa asuu nyt lapsiperhe.
Vuokrasin uuden asunnon. En pystynyt nukkumaan siellä edes yhtä yötä. Isännöitsijän mukaan asunnossa ei pitänyt olla mitään vikaa. Naapuri kertoi siellä olleen joskus massiivisen vesivahingon. Nukuin siskoni parvekkeella etsiessäni uutta asuntoa, oli kevät. Sain ilokseni asunnon kunnalta. En huomannut mitään hälyyttävää näytössä, lukuunottamatta tunkkaista hajua rappukäytävässä. Muuttaessani asuntoon alkoivat tunnottomuudet välittömästi palata kehooni. Muutin suoraa parvekkeelle. Asunto meni lopulta terveystarkastajan kehoituksesta remonttiin, sieltä löytyi mm. sädesientä, liimoja ja ftalaatteja (muovimaton pehmitinaineita).
Muutin tällälailla n. 5 kertaa, aina sain isoja oireita. Olin hankkinut jo uudet tavarat. Jouduin hävittämään suuren osan niistäkin. Oireiluni paheni koko ajan, en yrityksistäni huolimatta pystynyt tarjoamaan elimistölleni paikkaa, jossa alkaa toipua. Nyt on kulunut kaksi vuotta. Olen käynyt katsomassa n. 150 asuntoa, oireillut lähes joka näytössä. Eri oireita eri paikoissa. Olen vuokrannut niistä n. 20 koenukkumista varten. Missään en ole voinut olla yli yhtä yötä. Olen istunut varmaan satoja tunteja tyhjissä asunnoissa kuulostellen, ja koittanut olla toivomatta liikaa taas kerran. Joistain asunnoista sain rahoja takaisin, kun oireilin, osasta maksoin vuokrat ja takuut, vaikka en niissä voinut ollakaan. Olen asunut nämä vuodet parvekkeilla, autossa, asunnoissa ikkunat aivan auki, kokeillut olla tuttujen luona – oireillen. Hädissäni kokeilin myös asunnottomien paikkoja, mutta niissäkin sain kaikissa pahoja oireita. Jos minua haluaisi kiduttaa, minut voisi pakottaa lukemaan sisustuslehtiä, katselemaan lämpöisiä kuvia muiden asunnoista ja muistamaan, millaista elämä joskus oli. En voi oleskella suurimmassa osassa sisätiloja kuin lyhyesti. Kesällä kokeilin teltassa. Olen kuitenkin näköjään niin altistunut, että nukkuminen maan lähellä ei sovi enää minulle, oireilen luonnon homeistakin. Sitä on ollut vaikea hyväksyä. Olen aina ollut luontoihminen, metsä on ollut henkireikäni ja paikka, jossa olen onnellisimmillani. Nyt marja- ja sienireissut vain saavat minut sairaaksi.
Viimeiseen puoleen vuoteen en ole jaksanut enää katsella asuntoja. Nyt kun on kylmä, asun pariksi kuukaudeksi tutulta vuokratussa huoneessa, jossa pystyn käymään nukkumassa, kun kaikki isotkin ikkunat ovat auki, ja sänky aivan avoimen ikkunan alla. Nukun pipo päässä ja kirjoitan tätä toppatakki päällä ikkunan alla. Ystäväni osti minulle lämminvesipullon. Tämä on ensimmäinen sisätila pitkään aikaan, jossa voin edes näin olla, ja olen saanut vähän levättyä, vaikka asunto saakin minut kipeäksi. Päivät yritän kuluttaa ulkona, jotta oireet menevät ohi. Oireet ovat luusärkyjä, pahoja tunnottomuuksia, kouristeluja, ihomuutoksia, vatsakipua, oksentelua jne. Ulkona oireet pikkuhiljaa poistuvat. Kunhan en mene märkään metsään enkä pöyhi maan lähellä. Asfaltoiduilla alueilla on hyvä olla, samoin meren rannalla. Olen löytänyt kaksi kahvilaa, joissa en saa mitään oireita. Istuskelen niissä sen minkä kehtaan.
Vuosi sitten oireilin myös sähkölle ja hajusteille, se alkoi siinä rivitaloasunnossani. Nämä ovat nyt onneksi helpottaneet, elimistöni on varmaan puhdistunut jonkun verran, koska olen vältellyt paikkoja, joissa minulle tulee oireita. Minulle on kuitenkin tullut erilaisia ruoka-allergioita, en esim. voi enää syödä mitään koti- tai ulkomaisia viljoja. Vieläkin haistan tietyt pyykinhuuhteluaineet kymmenen metrin päähän. Kerran avattuani homeisen leipäpussin, sain akuutin kohtauksen, meinasin tukehtua yskään ja kurkun turpoamiseen, juoksin ulos. Sama on tapahtunut muutaman kerran julkisissa liikennevälineissä, varmaankin jonkin kanssamatkustajan vaatteista.
Työt lopetin 6 kk sitten, tein keikkatöitä. Ensimmäisessä työpisteessä saatoin oksentaa 10 minuutin työssäolon jälkeen, nousi kuume, kitalaestani alkoi vuotaa verta, silmät tulivat punaisiksi, sain lihasnykinöitä. Jouduin olemaan 2 kk sairaslomalla. Tilamme oli puoliksi kellarissa, siellä jo haisikin raskas imelä tuoksu. Kela ei korvannut sairaslomiani, sillä tämähän ei ole Suomessa virallistettu sairaus. Sain siirron toiseen työpisteeseen, jossa oireilu helpotti vähän. Silti kuumeilin joka päivä töissä, ja kärsin yleisoireista. En ollut sairaslomalla, mutta oireilu oli pelottavaa, ja väsyin myös asuntotilanteeni takia. Kävin töissä nukkuen ystäväni autossa ja siskoni parvekkeella, kaiken vapaa-aikani juoksin asuntonäytöissä. Työ oli henkireikä kaiken keskellä, siksi jatkoin, vaikka oireilin. Minun piti aloittaa oppisopimuskoulutus alalle sen ohella, että tekisin yrittäjän töitä, mutta jatkuvan oireilun vuoksi sitten lopulta lopetin työt. Ei tässä tilanteessa pysty keskittymään uuden omaksumiseen.
Nyt olen työtön työnhakija. Olen kaksi vrk kipeänä jo työvoimatoimistossa käynnin jälkeen. Tuntuu, että elimistöni on ihan romuna. Pelkään, että niveliini on jäänyt joitain pysyviä vaurioita, jotka laskevat toimintakykyä vaikka tämä tilanne tästä joskus selviäisi ja minulla olisi puhdas asunto ja työtila.
En jaksa puhua saamastani lääkärikohtelusta, se on ollut niin järkyttävää. Minua on haukuttu ja uhkailtu psyykkisellä pakkohoidolla. Kuitattu, että oireet saattavat johtua hyperventiloinnista. Tiedän, etten hyperventiloi, olen liikunnallinen ihminen ja tunnen elimistöni toimintatavat. Hyperventilaatio-testissäkin todettiin, etten hyperventiloi. Lääkärin mukaan ”saatat silti hyperventiloida”. Allergiasairaalassa lääkäri väitti, etteivät homeet ole ihmiselle vaarallisia, ja kehui itsekin asuvansa hometalossa. Ainoa saamani ’apu’ on astmalääkkeet, mutta en kärsi astmaoireista, ja lääkkeet vain pahentavat muuta oireiluani, en käytä niitä. Olen käynyt monilla lääkäreillä. Suomessa lääkärit eivät tiedä tästä asiasta mitään, vaikka tutkimuksia alkaa olla jo paljon. Ainakin tarpeeksi sen älyttömyyden lopettamiseksi, että me sairastuneet muka oireilemme psyykkisin perustein. Jos minä maallikkona pystyn alan tutkimuksista lukemaan esim. ne homelajit, jotka aiheuttavat lihasnykinöitä ja oksentelua, mikä siinä on lääkärille niin ylitsepääsemätöntä, en voi ymmärtää.
Olen pyytänyt apua sosiaalitoimistosta, diakonissalaitokselta, SPR:n kotimaan avusta, vaikka mistä. Kukaan ei halua kuulla tätä. Muuttaisin ulkomaille, lämpimään, jossa voisin olla vain ulkona ja elimistöni saisi puhdistua, mutta millä eläisin siellä? Olen hirveän väsynyt, en jaksa muuttaa ulkomaille töihin tällaisena. Pitäisi saada levätä ensin. Sitäpaitsi en ole koskaan halunnut muuttaa ulkomaille, ajatus homepakolaisuudesta on ahdistava. Tekisi mieli vain lysähtää maahan ja antaa kaiken olla, mutta sitten minut vietäisi johonkin homeiseen sairaalaan.
Aikaa menee älyttömyyksiin, kuten sen miettimiseen, missä tilassa voin kuivattaa pyykit, jotta pystyn pitämään vaatteita päälläni. Kuivaushuoneet ovat kellareissa, joissa on näin herkistyneelle liikaa vaatteisiin tarttuvia mikrobeja. Muiden hajusteetkin tarttuvat. Olen löytänyt yhden hyvän itsepalvelupesulan, jossa pestyjä vaatteita voin käyttää. Se vain on kallista. Uusien vaatteiden hankkiminen on välillä hankalaa, kun vaatteet on käsitelty niin voimakkailla kemikaaleilla. Kirpputorit ovat kuitenkin vielä pahempia. Kirjaston kirjoja en voi lukea, koska sairastun niistä. Olen miettinyt opiskelua ammattiin, jota voisin tehdä etänä, mutta se on näin sairaana hankalaa. Esimerkiksi yliopiston kirjastossa käydessäni saan heti poskiontelovaivoja ja kuumetta, joka alkaa myös, jos luen sieltä lainaamiani kirjoja sisätiloissa. Kesällä luin joitain kirjoja rannalla ilman oireita, osasta sain oireita ulkonakin.
Minulla on pari repullista tavaraa. En enää hahmota, millaista elämä oli ennen tätä. Mitä myrkkyjä elimistöni on saanut? Kuinka kauan elän? Kannattaako minun tehdä pitkän vai lyhyen tähtäimen suunnitelmia? Haluaisin vaan nukkua. En saa oireiltani nukutuksi kunnolla. Kesällä sain levättyä ulkona, viime kesä oli minulle ihana, kun oli lämmintä ja kuivaa.
Ihmisten on vaikea ymmärtää tällaista. Tunnen itseni eristetyksi ja mykäksi, minulla ei ole sanoja kaikelle kokemalleni. Elän yksinäistä painajaista keskellä tavallisten ihmisten tavallista elämää. Yksi ystäväni kysyi minulta äskettäin harvinaisen kysymyksen – miltä minusta tuntuu sairastua näin. Olen vihainen. Olen hyödytön, olen menettänyt ammattini, joissa olin lahjakas, ja kun muut ikäiseni perustavat perheitä ja luovat uraa, minä tuulettelen toppavaatteitani parvekkeella ja koitan tappaa aikaa. Kehoni on muuttumassa vieraaksi itselleni, kun en voi kipujen ja oireilun vuoksi urheilla ja harrastaa tai edes nukkua niinkuin ennen. Jotain on lukkiutunut ja murtunut sisälläni kun olen tullut käännytetyksi joka paikasta apua hakiessani ja joutunut puolustamaan itseäni jatkuvasti ja yksin. En pysty enää itkemään ja tiedostan kyllä olevani hyvin viileä tilanteissa, joissa yleensä reagoidaan jotenkin. Ei varmaan ole enää voimia tuntea kaikkia menetyksiä. Koitan olla ajattelematta liikaa kaikkea tätä, jotta pysyisin järjissäni, mutta se on vaikeaa, koska on jäljellä niin vähän mitään muuta, oikeastaan kaikki normaalit palat elämästä ovat poistuneet. Olen tietyllä tapaa uteliaskin, mitä ihmiselle jää, kun menettää elämänsä palaset – kodin, työn, tavarat aina uudelleen, kehon normaalit tuntemukset, muiden ihmisten tuen, harrastusmahdollisuudet, lähes kaiken. Onko elämällä enää merkitystä, mikä oikeastaan on ihmiselämässä merkityksellistä? Kyllä minä koen vieläkin kauniita hetkiä, mutta pahinta minulle on kaiken muuttuminen niin omituiseksi, etteivät pienet kauniit asiat enää liity mihinkään järkevään, ne ovat vain lepohetkiä keskellä sekavaa aikaa, jossa ei oikein ole tulevaisuutta ja menneisyyden muisteleminenkin on hirveän satuttavaa.
Suomen rakennuskanta on hälyyttävässä kunnossa. Olen nyt ymmärtänyt, että ongelma ei ollut vain se asuntoni, jossa sairastuin. Olin altistunut jo aiemmin. Vanhassa koulussani tehdään nyt kosteusvaurioremonttia. Olen käynyt kahdessa asunnossani, jossa aiemmin aikuisiälläni asuin vuosia (90-luvun asumisoikeus- ja 70-luvun vuokrakerrostalo) ja ne ovat sisäilmaltaan hälyyttävässä kunnossa. Silloin oireilin mm. angiinakierteellä, ääniongelmilla ja käsien puutumisella öisin, mutta en ymmärtänyt oireiden yhteyttä asuntoon. Kävin puheterapeutilla, söin antibioottikuureja ja minulta leikattiin nielurisat. Rivitaloasunnossani vaan oli joku viimeinen piste, joka laukaisi tämän massiivisen oireilun. Nyt kun oireet ovat jo näin valtavia, huomaan niiden selvän yhteyden asuntoihin ja helpottamisen, kun altistus loppuu.
Oireilen uusissakin asunnoissa, joissa myös aistin tunkkaista hajua aivan juuri rakennetuissakin. Tämä on järjetöntä tuhlausta yhteiskunnalta, rakentaa asumiskieltotavaraa ja altistuttaa terveitä ihmisiä tällaiseen kuntoon.
Näinkin voi käydä, 32v
Kerro oma tarinasi lomakkeella.
Palaa tarinoiden etusivulle.
