Sairauteni eristi minut yhteiskunnasta
Yhteiskunnan turvaverkon ulottumattomissa
Olen vakavasti sisäilmasairastunut 37-vuotias diplomi-insinööri. Kohdalleni osui peräkkäin kaksi asuntoa, jotka tuhosivat terveyteni ja elämäni. Hengenahdistus-, poskiontelo- ja muut oireet alkoivat pikkuhiljaa. Lääkärit kehottivat olemaan välittämättä koko asiasta ja kertoivat, ettei oireilusta voi olla haittaa.
Lukuisten tuloksettomien lääkärikäyntien jälkeen törmäsin keuhkolääkäriin, joka osasi liittää oireeni sisäilmaongelmiin, ja neuvoi minua muuttamaan asunnostani. Pääsin laajempiin tutkimuksiin yliopistolliseen keskussairaalaan, jossa vahvistettiin, että altisteita on vältettävä. Sairausdiagnoosia en saanut, koska sellaista ei Suomessa ole (toisin kuin esimerkiksi Saksassa ja Japanissa).
Pitkään jatkuneen altistumisen myötä olin kuitenkin herkistynyt niin pahasti, että oireilin myös työpaikallani. Mukaan tulivat myös keskushermosto-oireet. Jouduin jättämään niin sosiaalisen elämäni kuin harrastuksenikin.
Oireista huolimatta jatkoin työntekoa, koska diagnoosin puuttuessa mitään todellisia vaihtoehtoja ei ollut. Kynnys erinomaisesta työpaikasta ja vauraasta toimeentulosta luopumiseen oli valtava. Putosin kovaa ja korkealta.
Olen käynyt läpi 35 vuokra-asuntoa, joiden joukossa on ollut vain yksi sopiva asunto. Sen menetin putkiremontin vuoksi. Asunnon sopivuuden havaitsee vain kokeilemalla eli olemalla siellä esimerkiksi yön yli. Mutta harvoin vuokra-asuntoja saa kokeiltavaksi, ja kuukausien vuokran maksaminen päivän kokeilusta on taloudellinen katastrofi.
Osassa asunnoista en ole pärjännyt päivääkään, osassa olen saattanut herätä oireisiin ensimmäisenä yönä, ja oireitten voimistuessa on ollut pakko paeta yöhön. Eläminen autossakin on tullut tutuksi. Auton lisäksi koko jäljellä oleva omaisuuteni on käytännössä yhdessä retkikassissa.
Keskussairaalasta sain lähetteen psykiatrin vastaanotolle. Minua tutkittiin laajasti, vaikka sain käynneillä oireita. Lopulta johtava psykiatri kertoi, että olen mielenterveydeltäni täysin terve. En siis saanut diagnoosia psykiatriseltakaan puolelta. Psykiatri ymmärsi tilanteeni vaikeuden ja kirjoitti sairauslomaa. Kela kuitenkin hylkäsi sairauslomani, koska selittävää diagnoosia ei ollut löydetty.
Tilanne tuntuu absurdilta; olen virallisen lääketieteen mukaan terve niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, ja ilman sosiaaliturvaa, vaikka sairauteni on invalidisoinut minut yhteiskunnasta. Kodittomana olen ollut yli vuoden.
Olen käynyt läpi kaikki viranomaistahot, mutta tilanteeni ei ole kuulunut kenellekään. Sosiaalitoimessa kehotettiin ottamaan lainaa ja hankkimaan asunto.
Apua olen saanut vain läheisiltäni, joille olen varmaan jo henkeni velkaa. Tiedän monia sairastuneita, jotka ovat menettäneet koko omaisuutensa ja kamppailevat löytääkseen lämpimän sisätilan, jossa pystyisivät asumaan parvekkeella, teltassa tai autossa asumisen sijaan.
Suomessa vain ei ole ainoatakaan viranomaistahoa, joka välittäisi sairaudestamme tai epäinhimillisestä tilanteestamme.
Hyvinvointivaltion kansalainen
Kerro oma tarinasi lomakkeella.
Palaa tarinoiden etusivulle.
