29-vuotiaan sisäilmaongelmista sairastuneen naisen tarina
Odotan löytäväni asunnon, jossa en oireile
Lapsuudenkodissani haisi maakellari. Monista sisäilmaongelmista aiheutuneista oireista parhaiten muistan päänsäryn ja äitini henkisen ja fyysisen ”hajoilun”. Asunnosta eroon pääseminen oli pitkä ja raskas prosessi. Lopulta muutin kesken lukion omaan asuntoon. Sairastelin sielläkin jatkuvasti ja söin antibiootteja poskiontelontulehduksiin. Muutettuani aivan uuteen taloon olin kuusi vuotta terve, kunnes luovuin asunnosta seurustelun takia aavistamatta millainen muuttokierre siitä seuraisi. Nykyään 29-vuotiaana olen paljon aiempaa yliherkempi, ja olenkin reilun kolmen vuoden aikana törmännyt kahdeksaan asuntoon, jossa en voi asua.
Olen asunut viime vuosisadan alkupuolella rakennetuissa taloissa, 50-60-lukulaisissa taloissa ja 90-luvun ja 2000-luvun taloissa. Ulkona oireeni pääsääntöisesti katoavat, mitä nyt kostealla syyssääällä voi ulkoilmakin tuoda oireita. Olen myös aina ollut perusterve, enkä saa kuumeisia virusflunssia juuri koskaan. En ole myöskään allerginen eläimille, siitepölylle tai ruoka-aineille. Vanhoissa taloissa saan pahoja oireita, mutta nykyään uudetkaan asunnot eivät vaikuta minulle sopivan. Uusissa olen haistanut kaikissa saman tumman ruokamaisen tunkkaisen hajun. Sen esilletuloon vaikuttaa säätila ja ilmanvaihto. Allerginen nuha, limainen kurkku, aivastelu, pään vihlonta, yleinen huonovointisuus ja kuivat ja haavaiset limakalvot ovat esimerkkejä oireistani.
Kesken muuttokierteeni aloin ensimmäistä kertaa reagoida myös vahvoihin hajusteisiin. Samoihin aikoihin aloin myös haistaa busseissa ja junissa homeen hajun. Myös hometaloissa asuvien työkavereiden vaatteista tulee päänsärkyä, jos he ovat muutaman metrin päässä minusta. Kerrostalon pyykinkuivaushuoneessa olisi hyvä kuivata lakanat, mutta muiden pyykeistä tarttuu hajusteiden haju omiin pyykkeihini. Oireet rajoittavat myös harrastuksia.
Odotan löytäväni vielä joku päivä asunnon, jossa en saa oireita, eikä siellä haise miltään ylimääräiseltä. Olen ns. koti-ihminen ja rakastan sisustamista. Aikaisemmin ostin innoissani käytettyjä laadukkaita huonekaluja, mutta nykyään en voi tukea tällaista kierrättämistä. Kirpputorit ovat minun näkökulmastani usein homeesta saastuneiden tavaroiden vaihtopaikkoja. En enää edes muista, miltä tuntui, kun koti ei merkinnyt vankilaa, joka tekee olon kipeäksi. En usko, että edes terve asunto ja oireiden väheneminen palauttaisi elämääni enää täysin ennalleen. Minusta on tullut kyynisempi enkä luota, että elämä kantaa. Jos elämäntilanne sallisi joskus lasten yrittämisen, en tiedä miten uskaltaisin ryhtyä äidiksi tietäen homeisten päiväkotien ja koulujen yleisyyden. Tuntuu, että vain lottovoitto voisi pelastaa minut. Silloin voisin muuttaa maahan, jonka ilmasto ei olisi näin kostea ja kylmä. Voisin myös ryhtyä yrittäjäksi ja edistää terveiden talojen rakentamista. Haaveilen myös ostavani talon Espanjasta, jonne myrkyistä raihnaiset kohtalotoverit voisivat tulla kuntoutumaan.
Luulen, että olisin sairaampi, jos olisin vanhempi. Pelkään, että jonain päivänä minäkin joudun nukkumaan parvekkeella ja joudun odottamaan homeelta haisematonta bussia päästäkseni töihin. Jos siis voin työpaikallakaan enää siinä vaiheessa olla. Tämä huonon onnen kierre on johtanut siihen, että minun on vaikea enää uskoa, että asiat kääntyisivät paremmaksi. Huonon tuurin loputtomuus on alkanut vaikuttaa jonkinlaiselta kiroukselta. On vaikea uskoa, että tällaista voi tapahtua. Mutta asunto asunnon jälkeen on vain uskottava, että tällainen helvetti on täyttä totta.
Asuntoa odotellessa, 29v
Kerro oma tarinasi lomakkeella.
Palaa tarinoiden etusivulle.
