Kun väsytetään riittävän kauan, ei ehkä enää jaksa

Yhteiskunnassa voidaan joko rakentaa turvattomuutta ja osattomuutta tai kohdella ihmisiä ihmisarvoa kunnioittaen. Myös sisäilmasta sairastuneita.

Olin 25-vuotias, naiivin innokas uudesta työstä. Jakku päällä pikkukengissä uuden edessä. Jälkikäteen ajatellen elämä oli tuolloin ihan hyvin reilassa. Normaalein huolin ja elämänhaastein.

Kunnes avasin oven ensimmäiseen työpaikkaani – sisäilmasairaaseen rakennukseen.

Ensimmäisten kolmen työvuoden aikana olin sairastanut 25 tulehdusta. Ja syönyt niihin antibiootit. Kymmenen vuoden jälkeen olin sairastanut tähän päälle keuhkokuumeet ja saanut alveoliittiepäilyn. Tämän jälkeen lääkärini sanoi: ”Pelasta nahkasi ja lähde pois. Ehkä 10 vuoden päästä yhteiskunta ja terveydenhuolto on valmiimpi tähän”

15 vuoden jälkeen olin vaihtanut 10 kertaa työpaikkaa ja parikymmentä kertaa asuntoa. Keho ei ollut enää ennallaan. Se mikä oli ennallaan, olivat yhteiskunnan asenteet.

Toiveikkaat ajatukset kumpuavat aina esiin, ihmisen mieli on kai sellainen.

”Taatusti jonain päivänä tulen saamaan apua” – kantoi aika kauan. Kunnes se tie oli käyty läpi. Oli kolkuteltu ovia ja todettu, ettei minun kaltaistani tunnisteta lääkärissä, sosiaalitoimessa eikä te-toimistossa.

”Kun voin riittävän huonosti, kyllä minua sitten autetaan”, kantoi jonkin aikaa. Kunnes huomasin, että mitä huonommin voin ja mitä moninaisemmat oireet ovat, sitä vähemmän minua autetaan. Liian raskas paketti perehtyä.

”Kun kerron, miten voin, se uskotaan ja sitten mietitään apua”, kantoi myös eteenpäin. Tästä luopuminen on ollut kenties haastavinta. Huomasin, että kaikki kertomani fyysiset oireet voidaan kääntää psyykkisiksi. Siksi on viisautta olla hiljaa ja jättää kertomatta.

”Kyllä yhteiskunnan asenteet varmasti muuttuvat, kun sairastuneita tulee lisää” – tämä kantoi myös jonkin aikaa. Kunnes Suomen virallisten hyvinvointiorganisaatioiden ulostulot olivat karistaneet tuonkin ajattelun. Tuulet ovat jääkaapinkylmiä.

Olen oivaltanut, että olen yksin. Omien voimien varassa. Ja niiden muutamien lämminsydämisten ihmisten − läheisten, tuntemattomien ja ammattilaisten, jotka haluavat uskoa, mitä sanon. Jotka uskovat ihmisen omaan kykyyn arvioida, mikä on hänelle hyväksi, mikä häntä auttaa.

Yhteiskunnassa voidaan joko rakentaa turvattomuutta ja osattomuutta tai kohdella ihmistä ihmisarvoa kunnioittaen. Sisäilmasta sairastuneiden kohdalla nämä asiat auttaisivat:

• Minua autetaan, kun tarvitsen apua
• Minua uskotaan, kun kerron
• Minua ei ivata, kun kerron
• Myös minulle olisi olemassa hoitoa, kuntoutusta, opiskelu- ja työmahdollisuuksia.

Kirjoittaja haluaa pysyä nimettömänä.

Lisää sisäilmasta sairastuneiden lähettämiä kokemuksia: Lue täällä.

Sisäilmaongelmien asiantuntija kertoo, millaista taloa ei itse ostaisi ja miksi kuntotarkastuksessa on helppo huijata. Lue täällä.

Tietoa ratkaisuista: Lue täällä.

Sisäilmasairaiden tilanne ei ratkea luokittelemalla sisäilmaoireet toiminnallisiksi häiriöiksi. Järjestöjen yhteislausunto.