”Ympäristöyliherkkyys” on romukoppadiagnoosi

Sisäilmatermistö vaatii tarkennusta

Rakennetun ympäristön muutokset vaativat uudistumista myös terveydenhuollolta. On traagista, että asiantuntevan hoidon ja diagnostiikan sijaan aikamme sisäilmasairas voi saada käteensä vain PEF-mittarin tai lähetteen terapiaan.

Keskustelu sisäilmaongelmista ja etenkin niiden sairastuttamista ihmisistä herättää useimmissa epätietoisuutta. Toisia se myös ärsyttää, ja aivan syystä, sillä ilmiöstä saa helposti kaoottisen, kajahtaneen ja kenties ylimitoitetun kuvan.

Tämä voi johtua osin siitä, että termistö on sekaisin. Jo sanaa sisäilmaongelma käytetään miten sattuu. Yksi tarkoittaa sillä hometta, toinen lattiamateriaalien liimoja. Kolmas osallistuu keskusteluun päällimmäisenä ajatuksenaan elinvauriot, kun neljättä askarruttaa ihmisryhmä, joka ei kestä enää edes luonnon omia tuoksuja.

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, sisäilmassa vietetään nykyisin keskimäärin 22 tuntia vuorokaudessa. Keskustelun järkevöittäminen alkaa siitä, että käsitämme, mitä tämä sisäilma oikeasti on.

Homeita on ollut kautta aikain, niitä käsitellään jo Raamatussa. Silloin terveydensuojeluviranomaisena toimi pappi, jonka tuli tarkkailla homeen leviämistä ja varmistaa sen saastuttamien tavaroiden ja rakennusmateriaalien hävittäminen. Tänä päivänä diakonit ovat jakaneet ruokakuponkeja kodittomille sisäilmasairaille. 1500-luvun savupirteissä kärsittiin savun seurauksena näön heikkenemisestä ja suoranaisesta sokeudestakin. 1800-luvulla seinäpapereista taas saatiin arsenikkimyrkytyksiä.

2000-luvulla vanhat mielikuvat sisäilmaongelmista eivät enää päde. Sisäilmassa vaikuttavien tekijöiden määrä on kokenut eksponentiaalisen muutoksen.

Lukemattomia haitallisia aineita

Rakennuksissa voi edelleen olla sitä vanhaa tuttua hometta. Ja itse asiassa suurella todennäköisyydellä onkin, sillä rakennusten kosteusrasitus on kasvanut, kun vanhat pihasaunat ovat muuttuneet kaakeloiduiksi suihkuiksi kerrostaloissa ja itse rakennuksetkin on useimmiten koottu kasaan sateen alla ilman suojaa. Rakennustyömaille on satanut sisään vuosikymmeniä, ja sataa edelleen, vaikka sadesuojauksia voi onneksi tänä päivänä jo bongata hieman useammin. Rakentamisen eristepaksuuksien kosteudensieto on lisäksi oma keskustelunsa.

Homehtumisriskien ymmärtäminen ei kuitenkaan 2010-luvulla riitä. Itse asiassa on hyvin harhaanjohtavaa, että edelleen usein puhutaan sisäilmaongelmien yhteydessä pelkistä home- ja kosteusvaurioista. Massiivihirsiset pirtit ovat nykyisin harvassa. Sen sijaan rakennukset on koottu monikerroselementeistä – aivan uudenlaisista aineksista, joiden kemikaalikoostumus voi olla mitä vain.

Meillä ei nimittäin ole portinvartijaa haitallisten aineiden käytön estämiseksi rakennuksissa. Rakennukset solahtavat esimerkiksi kemikaalilainsäädännön läpi lähes koskematta. Hyvinkin haitallisten aineiden käyttäminen on täysin sallittua.

Liimat, palonestoaineet, muovinpehmentimet, pintakäsittelyaineet, betonin notkistimet, tasoiteaineet ja lukuisat muut materiaalit sisältävät muun muassa PFAS-yhdisteitä, TDCCP:tä, DEHP:tä, DiNP:a, butanolia, styreeniä, TXIB:tä, nanopartikkeleja ja tuhansia muita aineita ja aineyhdistelmiä. Tavanomainen rakennettu ympäristö voi vaurioittaa kilpirauhasta ja muuta hormonitoimintaa, sisältää hermo- ja solumyrkkyjä, sotkea lukuisten sisäelinten toimintaa, lamata immuunijärjestelmää ja se sisältää myös karsinogeeneja.

Eikä tämä ole pelottelua, vaan nopean rakennustapojen muutoksen valitettavaa seurausta: lainsäädäntö ei ole ehtinyt kehittyä sillä nopeudella, millä rakennustavat ja -materiaalit ovat muuttuneet.

On myös viitteitä siitä, että homeiden myrkyntuotto muuttuu riippuen siitä, millaisella materiaalilla ne kasvavat. Mikrobi, joka söi isoisän hirsisaunan nurkkaa, eritti erilaisia myrkkyjä kuin se mikrobi, joka koettaa nakertaa hajoamattomista aineista pursotetun talon kerroksia muovin sisään suljettuna. Näistä muutoksista emme vielä tiedä paljoakaan, mutta niiden keskellä elämme.

Erotusdiagnostiikkaa tarvitaan

Kun kemikaalit irtoilevat materiaaleista ja homeet nakertavat rakennusta, sisällä on ihminen.

Yhdistykseemme raportoiduista oireista yleisiä sisäilmaan liittyviä ovat esimerkiksi kognitiiviset häiriöt, lamaannuttava väsymys, sisäilmaongelmille altistumisen jälkeen puhjenneet suolistovaivat, kilpirauhasen ja lisämunuaisen toimintahäiriöt, erilaiset reumat, limakalvovauriot, ihottumat, kuumeilu, moninaisten intoleranssien ja allergiaryppäiden puhkeaminen ja jatkuvat infektiokierteet, lihasten ja luiden toimintahäiriöt, nivelkivut, päänsäryt, kuvotus sekä keuhkosairaudet ja yskä.

Mitä näille ihmisille tapahtuu terveydenhuollossa?

Heille kerrotaan, että sisäilmaongelmat aiheuttavat ainoastaan astmaa. Näin lukee Käypä hoito -suosituksessa ja lääkäreiden tuoreissa koulutusmateriaaleissa. Potilas saa puhaltaa keuhkotoimintaa mittaavaan PEF-mittariin, joka onkin useille suomalaisille jo tuttu.

Jos mittari ei värähdä, ”apuun” tulee ympäristöyliherkkyys-termi.

Jos homeet eivät aiheuta astmaa, mutta henkilö saa oireita sisäilmasta, hän on virallisten ohjeistusten mukaan ympäristöyliherkkä. Hän oireilee tavanomaiselle ympäristölle, sanoo sosiaali- ja terveysministeriö, johon on perustettu ympäristöyliherkkyystyöryhmä. Ryhmä on ohjeistanut Suomessa viralliseksi hoidoksi tällaiseen reagoimiseen ”aivoreaktioiden hoidon”. Potilas siis ohjataan kognitiiviseen terapiaan ja huomio kiinnitetään keskushermostoperäisten, opittujen ”hälytysreaktioiden” purkuun. Altistumista sisäilmaongelmille ei saisi välttää.

Mihin katosivat sisäilman haitalliset aineet?

Stressireaktioiden ja hälytystilan vähentäminen on missä vain sairaudessa hyvä asia, mutta tällaisten hoitojen ei soisi valtaavan koko keskustelua – ei sisäilmaperäisissä sairauksissa eikä muissakaan somaattisissa sairauksissa. Marssijärjestyksessä on vikaa, jos hutkitaan tutkimatta. Kun tarkastellaan 2000-luvun rakennettua ympäristöä ja siinä esiintyvää terveyttä eri mekanismein vaurioittavaa ainecocktailia, ei ole perusteltua eikä järkevää rajata keskustelua yksiulotteisesti pelkkiin keskushermoston ongelmiin. Miksi kehittää romukoppadiagnooseja, kun resursseja olisi kehittää paljon kattavampaa erotusdiagnostiikkaa?

Osalla sisäilmasairaista potilaista on ehtinyt kehittyä keuhkofibroosi, alveoliitti, hormonitoiminnan häiriöitä, munuaisen vaurioita, lihassairauksia tai immuniteettiongelmia. Mitä moninaisemmat kehon toiminnot ja näitä kuvaavat arvot ovat muuttuneet, yksilöstä ja hänen saamastaan altistekombinaatiosta riippuen. Moni Homepakolaiset-yhdistykseen yhteyttä ottavista on vakavasti ja hälyttävällä tavalla sairas ja kiireellisen lääketieteellisen avun tarpeessa. Asiantuntevan erotusdiagnostiikan tarpeessa olevat potilaat putoavat kuitenkin pef-mittarin ja yliherkkyysterapioiden välisellä radalta inhimillisiin tragedioihin.

Nämä ihmiset jäävät avun, kuntoutuksen, työelämän ja tilastojen ulkopuolelle. He löytyvät piilolukuina mm. masennus-, työttömyys-, syrjäytymis- ja sairauspoissaolotilastoista ja tulevat esiin ”selittämättömien oireyhtymien” ja ”toiminnallisten sairauksien” kasvuna.

Näkymättömistä ongelmista on hankala saada otetta, mutta yhteiskuntaa ja sen taloutta ne syövät hiljaa sisältäpäin.

Kysymys kuuluu:

Pitäisikö tavanomaisen ympäristön käsite määritellä, jotta pohja tehokkaille toimenpiteille saataisiin kuntoon? Potilasta on hankala auttaa, jos sisäympäristön terveyshaittoihin ei kyetä kurkistamaan 2000-luvun ymmärryksellä.

Katja Pulkkinen

Toiminnanjohtaja, Homepakolaiset ry 2017–4/2020

Palaa ajankohtaista-sivulle.

Sisäilmakeskustelu kuhisee

Vähättelyn ja liioittelun välimaastossa

Jani Kaaro kirjoitti vastikään Rapportin artikkelissaan ”Se mullistava hometutkimus” viimevuotisesta mediakohusta. Mullistavalla tutkimuksella hän viittaa paljon mediahuomiota herättäneeseen mikrobiologi Mirja Salkinoja-Salosen koordinoimaan tutkimukseen toksiinimittauksista ja opettajien oireilusta toksisiksi mitatuissa tiloissa.

Tutkimuksessa havaittiin opettajien moninaisen oireilun olevan yhteydessä tilojen toksisuuteen.

Seurasimme Homepakolaiset-yhdistyksessäkin hämmentyneinä tästä syntynyttä mediakeskustelua. Sisäilmaoireiden syy tuntui olevan nyt selvitetty ja asian sillä selvä. Viranomaiset taas ovat aivan toista mieltä, sisäilmaongelmia käsitellään virallisissa linjauksissa edelleen ennemmin psykologisina kuin somaattisina sairauksina. Sisäilmakeskustelu jos jokin on jakomielistä seurattavaa.

Kaaro on järkevillä jäljillä siinä, että tutkimusta käsiteltiin mediassa aivan liian yksisilmäisesti. Sisäilmaongelmat ovat niin monisyinen ilmiö, että yksittäinen tutkimus ei pysty siitä ottamaan koppia eikä myöskään tuomaan ongelmaan kattavia ratkaisuja, vaikka niitä niin kipeästi tarvittaisiinkin.

Tätä kiinnostusta herättänyttä, aihealueensa ensimäistä tutkimusta ei ole vielä toistettu, mikä tekee löydöksistä vasta alustavia – joskin hyvin kiinnostavia. Salkinoja-Salosen tutkimus toi kentälle yhdestä osa-alueesta lisää uutta, suuntaa antavaa tietoa. Tutkimuksella oli muutama erityisen hieno ansio.

Ensinnäkin, on tärkeää, että kehitetään uusia menetelmiä sisäilmaongelmien mittaamiseen. Tällä hetkellä ei nimittäin ole käytössä mitään yhtä menetelmää, jolla sisäilmaongelmia voitaisiin toimivasti ja aukottomasti mitata. Kaaron mainitsemat puutteet koskevat myös viranomashyväksyttyjä menetelmiä: esimerkiksi mikrobivijelmissä olennaiset mikrobit saattavat jäädä näkymättömiin kasvualustalla toissijaisten mutta nopeakasvuisten alle, tai haitallisimmat mikrobit eivät ylipäänsä ehdi kasvaa ohjeistettujen viiteaikojen puitteissa. Kummassakin tapauksessa tulokset indikoivat, virheellisesti, terveellistä rakennusta.

Kaikki tietävät kohteita, joille mikrobimittauksissa saadaan terveen paperit, mutta joista ihmisiä siirtyy liukuhihnalta invalidisoituneiden kirjoihin. Näin ei tietenkään voi jatkua, ja kaikki luova ratkaisuyritysten kehittäminen on tervetullutta, kuten Salkinoja-Salonen ryhmineen on tehnyt.

Rakennusten ongelmat liittyvät mikrobien ohella mm. rakennusmateriaalipäästöihin, kuituihin, tiloissa käytettyihin kemikaaleihin, mikrobien toksisuuteen uusissa ympäristöissä ja kaikkien näiden yhteisvaikutuksiin. Tämä kokonaisuus on vielä todellista rakettitiedettä ihmiskunnalle. Pelkkä mikrobilajien ja pesäkelukujen mittaaminen ei riitä, eikä VOC-mittauksillakaan saada aukottomasti totuutta haaviin. Vain monimenetelmäisyydellä voidaan saada näin moninaisia ongelmia edes osin haltuun. Lääkärikään ei löydä diabetesta verenpainemittarilla, vaan tarvitsee käyttöönsä laajan työkalupakin, sillä potilailla on erilaisia sairauksia, ja niiden diagnosointimenetelmiä myös löydetään koko ajan lisää. Sama pätee rakennuksiin. Tätä kehityskulkua Salkinoja-Salosen tutkimus edistää: se avaa osaltaan uusia uria alkutekijöissään olevaan mittausmaailmaan. Salkinoja-Salosen yhteistyökumppani Risto Salin toksisuustutkimusmenetelmiä käyttävästä ja kehittävästä Inspector Secistä kuvaa Kaaron artikkelissa, että toksisuusmittausmenetelmän on juurikin tarkoitus olla osa työkalupakkia, ei ainoa työkalu pakissa.

Toinen tutkimuksen tärkeistä pääpihveistä oli se, millaiset oireet korreloivat toksisissa tiloissa oleskelun kanssa. Tutkimustietoa aiheesta ei ole lainkaan kattavasti – aihettahan ei ole nimeksikään tutkittu. Kaaron siteeraama tutkimus oli tässä mielessä uraauurtava ja toi olennaista uutta tutkimustietoa kentälle siitä, minkälaiset oireet saattavat sisäilmaan liittyä.

Nimittäin edelleen merkittävä osa sisäilmatutkimuksesta keskittyy astmaan tai hengitystieoireisiin. Esimerkiksi rakennusmateriaaleissa käytetyistä kemikaaleista olisi saatavilla terveysvaikutuksiin liittyvää tietoa paljon kattavammin, mutta tämä ei nouse esiin suomalaisessa sisäilmakeskustelussa. Monioireinen potilas jää tilanteessa ongelmineen yhteiskunnalliseen paitsioon.

Salkinojan tutkimusryhmä on havainnoinut, mitä sisäilmasairaat kertovat, ja tutkinut nimenomaan sitä. Eli katsonut maailmaa jähmettyneen homeastmakäsityksen ulkopuolelta. Suomi on helisemässä monioireilevien sisäilmasairaiden kanssa. Kaikki sisäilmaongelmien kanssa tekemisissä olevat tietävät, että ongelmakohteissa raportoidaan nivelkipuja, keskittymisvaikeuksia, silmäoireita, huimausta, oksentelua ja lukuisia muita kinkkisiä oireita. Joka toinen sisäilmasairas myös kertoo altistumisen jälkeen puhjenneista kilpirauhasongelmista, ruoka-aineyliherkkyyksistä, lihasten toimintahäiriöistä, moninaisista autoimmuunisairauksista ja niin edelleen. Tämä todellisuus ei kuitenkaan näy missään viranomaissuosituksissa – ne keskittyvät astmaan ja psykologiaan.

Ehkä riemu ja lentoonlähtö uutisoinnin suhteen johtui juuri tästä. Kaikki tietävät käsillä olevan valtavan ongelman, josta pitäisi saada ote, mutta ratkaisut ovat jumittuneet juupas-eipäs -keskustelun alle. Nyt pala kentällä elettyä todellisuutta tuli tutkimusmaailmassakin näkyviin. Riemu sikisi, mutta konteksti karkasi, kun toivo uudesta, todelliseen tilanteeseen pohjaavasta tieteellisestä keskustelunavauksesta virisi.

Virinnyt toivo ei kuitenkaan johtanut muuhun kuin bunkkereiden kaivamiseen entistä syvemmälle.

Ongelma ei bunkkereita rakentamalla katoa. Kehityskulkua tutkimussaralla uudenlaisten oireiden mahdollisesta liittymisestä sisäilmaan tulisi nyt aktiivisesti jatkaa. Tutkimusspektriä sisäilmasairauksien suhteen olisi järkevää laajentaa koskemaan nimenomaan moninaista oireilua ja useita liitännäissairauksia, ja huomioida altistekenttää moninaisemmin myös suomalaisessa tutkimuksessa. On kyse isosta kokonaisuudesta, jota jokainen tutkimus pala palalta parhaimmillaan onnistuu selittämään auki. Ihmeitä ja yli-inhimillisiä harppauksia, millaisena tämä tutkimus uutisoitiin, ei oikeasti tässä kentässä voi odottaa. Toisin kuin Kaaro kuvaa, paljon kansainvälistä tutkimustietoa aiheesta on jo saatavilla. Tarvitsemme kuitenkin tietoa sadoista tuhansista aineista ja sadoista ellei tuhansista oirekuvista ja näiden yhteyksistä toisiinsa – niin monimutkaisen vyyhdin äärellä olemme. Salkinoja ryhmineen on tässä ja useissa muissa tutkimuksissaan tuonut aiheesta uraauurtavaa tutkimustietoa, jota on huomioitu maailmalla arvostettua Environmental Health Perspectives -julkaisua myöten. Suomessa bunkkereiden kaivamiseen ei ole mitään syytä. Ympäristösairaudet ovat globaali ilmiö, joka kiinnostaa ja nousee tutkimusmaailmassa koko ajan, toisin kuin Kaaro antaa ymmärtää. Suomi voi antaa tähän oman panoksensa ja erottua joukosta edelläkävijänä.

Kaaron kuvaama tutkimus pitää toistaa, ja vastaavia tehdä lisää uusista näkökulmista, jotta tietoa voidaan käyttää esimeriksi lääkäreille suunnattujen, näyttöön perustuvien hoitosuositusten pohjana tai virallistamaan menetelmiä sisäilmaongelmien mittaamisessa.

Näyttöön perustuva maailma on kuitenkin vain osa ratkaisuja, ja se tulee aina viiveellä. Tutkimuskeskustelun ja todellisuuden välillä on sisäilmasairauksien kohdalla pitkä kuilu, ja tulee olemaan vielä pitkään, sillä ilmiö on uusi ja tutkimustietoa karttuu viiveellä. Vaikka tutkimuskeskustelu laahaa perässä, ongelmaan tulee silti voida reagoida. Tässä kuvaan astuu lääketieteen sijaan politiikka. Myös mikromuoviongelmaan, ilmastonmuutokseen, biodiversiteetin kaventumiseen ja kemikalisoitumiseen on reagoitu politiikan tasolla jo silloin, kun tutkimusnäyttö ei ole ollut kattavaa ja eittämättömän vankkaa. Odottelun riskit on nähty liian suuriksi. Sitä kutsutaan varovaisuusperiaatteeksi.

Varovaisuusperiaatteen soisi jalkautuvan myös sisäilmakeskusteluun, ja tässä keskustelussa erotettavan nykyistä tarkemmin lääketieteellinen, näyttöön perustuvaan lääketieteeseen pohjaava keskustelu poliittisesta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta. Näissä pätevät osin aivan eri lainalaisuudet.

Toistaiseksi ihmisen hyvinvointi, työteho ja sairastavuus on tarkin mittari sisäympäristöongelmien havainnoimiseen. Kun terveys horjuu, tarvitaan toimia. Kuunnellaan ihmisiä, tehdään oirekyselyjä, kehitetään kuntoutuspolkuja, pyritään pitämään sisäilmasairaat heille soveltuvin järjestelyin työelämässä ja opinnoissa – ja tutkitaan sillä välin ilmiötä lisää laajasti, aktiivisesti ja yhtenä laajana rintamana lisätiedon saamiseksi. Muutoin joudutaan odottamaan vuosikymmeniä ja ongelmiin kyetään reagoimaan auttamattomasti liian myöhään.

Katja Pulkkinen, projektipäällikkö, Ratkaisuja Sisäilmasairaille -projekti, Homepakolaiset ry

Julkaistu 22.5.2017. Editoitu otsikot ja lisätty linkkejä 8.5.2018.

Palaa ajankohtaista-sivulle.

Tätäkö eduskunta todella tarkoitti?

Kysyimme tarkastusvaliokunnalta, miksi hallitus toteuttaa sisäilmasairaiden tilannetta huonontavia aputoimia.

Eduskunnan tarkastusvaliokunta laati muutamia vuosia sitten mietinnön kosteus- ja homeongelmista. Sen perusteella aloitettiin toimenpiteitä tilanteen parantamiseksi.

Toimenpidekohdat kosteus- ja homeongelmien suhteen ovat paperilla hyviä. Sairastuneiden tilannetta ja hoitoon pääsyä halutaan parantaa.

”Eduskunta edellyttää, että hallitus ryhtyy toimenpiteisiin huonosta sisäilmasta oireilevien ja sairastuneiden ihmisten tutkimusten, hoidon sekä viranomaisten antaman tuen parantamiseksi mietinnössä ehdotetulla tavalla. Tärkeää on huolehtia, että kaikki terveyshaitoista kärsivät pääsevät asianmukaisiin tutkimuksiin ja saavat apua riippumatta siitä, ovatko he työelämässä tai missä päin Suomea asuvat. Myös silloin, kun oireiden ja sairauksien lääketieteellisistä syistä ei ole varmuutta, tulee käytettävissä olevin keinoin varmistaa, että potilas saa hoitoa mahdollisimman hyvin.”

Sisäilmasairaita edustavana potilasjärjestönä olemme kuitenkin huolestuneet siitä, miten toimenpidekohtia käytännössä toteutetaan.

Kerroimme keväällä 2016 tarkastusvaliokunnalle*, että viimeisten muutaman vuoden aikana sisäilmasta sairastuneiden tilanne on huonontunut entisestään. Sairastuneille ei ole tarjolla apua, mutta ohjaaminen erilaisiin käyttäytymisterapioihin on lisääntynyt. Näihin terapioihin ohjataan pieniäkin lapsia, jotka oireilevat homekouluissa. TTL ohjaa sisäilmasairaita näihin hoitoihin järjestelmällisesti. Lääkärikuntaa koulutetaan siihen, että ympäristöherkkyydet ovat ”kokemisen häiriöitä aivoissa”.

Tiedustelimme viestissämme tarkastusvaliokunnalta, onko se tietoinen ongelmista ja mitä tilanteelle on suunniteltu tehtävän.

Sairaus kroonistuu ja työkyky on uhattuna, kun asianmukaista apua ei saa. Ihmiset invalidisoituvat ja syrjäytyvät. Ei ollenkaan järkevää.

Sisäilmasairaiden kuntoutuksen tulisi lähteä siitä, että sairastunutta autetaan lääketieteen keinoin ja hänelle räätälöidään sellainen työympäristö, jossa hän kykenee tekemään töitä tai opiskelemaan. Suurin osa vakavastikin sisäilmasairastuneista on työkykyisiä, jos he saavat oikeanlaista apua. Tällaisten lähestymistapojen toimivuudesta ympäristölähtöisten sairaus- ja oirevyyhtien hoidossa on tutkittua tietoa. Käyttäytymisterapioista ei.

Kerroimme tämän tarkastusvaliokunnalle ja kysyimme, ovatko valiokunnan jäsenet tietoisia, että sairastuneiden tilannetta parannetaan nyt aivan toisin. Esimerkiksi Työterveyslaitoksen neurologi Markku Sainio vetää valiokunnan toimesta aloitettua ”poikkeavasti herkkien työkykyisyyden turvaaminen” -projektia, ja opettaa lääkärikollegoilleen ”ympäristöherkkyyksien” hoituvan erilaisilla käyttäytymisterapioilla. Työterveyslaitos panostaa näkyvästi käyttäytymisterapioiden tutkimiseen, vaikka näyttö tukee sitä, että sairastuneet kuntoutuvat altistusta välttämällä ja monialaisella potilaskeskeisellä hoidolla.

Altistusten välttäminen on mainittu tarkastusvaliokunnan valvomissa toimenpiteissä:

”Eduskunta edellyttää, että hallitus ryhtyy viipymättä toimenpiteisiin mm. antamalla ohjeita ja tiedottamalla hyvistä käytänteistä, jotta ihmisten altistumisaika kosteus- ja homevaurioituneissa rakennuksissa saadaan mahdollisimman lyhyeksi.”

Kysyimme tarkastusvaliokunnalta:

• Onko se tietoinen, että toimenpiteiden toteutus on ristiriitaista eduskunnan edellyttämän altistuksen vähentämisen kanssa?
• Miten valiokunta valvoo, että toimenpiteitä toteutetaan asianmukaisesti? Millaisia raportteja toteutetuista ja työn alla olevista toimenpiteistä on saatu? Miten on varmistettu, että esim. terveydenhuoltohenkilökunnan koulutusmateriaalit ja koulutuskierrokset ovat sisällöltään asianmukaisia ja perustuvat tutkittuun tietoon? Pyytääkö tarkastusvaliokunta arvioita toimenpiteiden toimivuudesta?

Lisäksi pyysimme tarkastusvaliokunnalta vastauksia kaikkein tärkeimpään ydinongelmaan:

Miksi toimenpiteissä puhutaan sisäilmaongelmien sijaan home- ja kosteusvaurioista?

Suurin osa sairastuneista oireilee koko ”sisäilman cocktailille”, kuten esim. märkäbetoni-muovimatto-yhdistelmälle, eli liimoille ja muovinpehmentimille. Keskustelu pelkistä homeista ei ole nykyaikaa, homeet olivat pääroolissa sata vuotta sitten. Esimeriksi muovimattojen sisältämien ftalaattien aiheuttamia vakavia terveyshaittoja ei enää voida kiistää. Koko tämä cocktail puuttuu kuitenkin sairastuneiden diagnosoinnin ja hoidon osalta toimenpiteistä, eli toimet eivät edes kosketa ongelman ydintä paperilla eivätkä käytännössä.

Kysyimme:

• Onko toimien tarkoitus koskea sisäilmaongelmia kokonaisuutena, vai vain home- ja kosteusvaurioita?
• Jos toimenpiteet koskevat vain homeongelmia, miten voisimme edistää sitä, että saataisiin vastaavia ohjelmia myös sisäilmaongelmista kärsiville?
• Jos taas toimien on tarkoitus koskea kaikkia sisäilmasta sairastuneita, miksi toimia ei toteuteta kuten on tarkoitettu?

Tämä on kaikkein tärkein kysymys, sillä nyt virallisesti hyväksyttyä ’homesairastamista’ on vain niillä, joilla keuhkotoimintaa mittaava PEF-mittari värähtää. Ongelmatilanteissa mitataan muutaman homemikrobin vasta-aineita, mutta kaikki muihin elinjärjestelmiin vaikuttavat mikrobit, niiden tuottamat toksiinit ja rakennuksissa esiintyvät haitalliset aineet kuten POP-yhdisteet, ftalaatit ja muut hormonihäiriköt, liuottimet ja raskasmetallit unohdetaan diagnosoinnissa.

Koska näitä ei huomioida ja samaan aikaan opetetaan käyttäytymisterapiaa ”ympäristöherkkien” pääasialliseksi hoitomuodoksi, sisäilmasairastuneet eivät saa apua. Tällaiseen hoitoon pääsyä onkin nyt ansiokkaasti tehostettu ja lääkärikuntaa koulutettu, kuten pitikin, mutta tätäkö eduskunta todella tarkoitti? Sairastuneiden tilannetta tämä ei paranna, vaan huonontaa.

Tätä peliä on helpointa pelata puhumalla ”homeongelmista” ja keskittämällä toimet ”homeongelmien” ratkaisuihin. Tällöin on helpompi todeta, että tutkimustietoa ja tutkimusmenetelmiä ei ole. Jos puhuttaisi sisäilmaongelmista, esimerkiksi ftalaatteja, liuottimia ja palonestoaineita koskeva tutkimusnäyttö tulisi huomioida. Ja oikeasti sairastuneita olisikin yhtäkkiä paljon enemmän – ja käyttäytymisterapian tarvitsijoita vähemmän.

Tarkastusvaliokunnalta emme ole vielä saaneet vastausta, mutta toivomme, että toimenpiteitä kohdennetaan jatkossa järkevämmin ja muuallakin kuin toimenpidelauselmissa halutaan kehittää sairastuneiden tilannetta, hoitoa ja kuntoutusta.

Julkaisemme syksyn aikana enemmän tietoa potilaskeskeisistä ja kuntoutumista tukevista hoitomuodoista. Pysy kuulolla!

* Lähetimme viestin silloisen tarkastusvaliokunnan jäsenille: Heinäluoma Eero, Ala-Nissilä Olavi, Tölli Tapani, Kiviranta Esko, Kurvinen Antti, Anttila Sirkka-Liisa, Feldt-Ranta Maarit, Viitanen Pia, Mikkonen Krista, Räsänen Päivi, Juvonen Arja, Raatikainen Mika, Immonen Olli, Lehto Rami, Mäkipää Lea, Lehti Eero, Tolvanen Kari. Lisäksi kopio valiokuntatyötä tekeville virkamiehille: Grönholm Nora, Mäkelä Arto, Salminen Matti, Laitinen Raimo, Taari Ulla.

***
Kirjoitus on julkaistu 16.08.2016. Emme saaneet tarkastusvaliokunnasta vastausta (edustajat Räsänen ja Kurvinen kiittivät tiedosta ja Kurvinen vastasi tarkastusvaliokunnan ottavan tietoon saattamamme asiat huomioon).

Tämän jälkeen tapahtunutta mm:

15.02.2018. Homepakolaiset ry:n lausunto Terveet Tilat 2028 -toimenpideohjelmasta: Homepakolaiset ry toivoo lisää kohderyhmäkeskeistä pohjatyötä. Lue täällä.

21.05.2018. Järjestöjen yhteislausunto toiminnallisista häiriöistä: Sisäilmasairaiden tilanne ei ratkea luokittelemalla sisäilmaoireet toiminnallisiksi häiriöiksi. Lue täällä.

04.10.2018. Homepakolaiset ry ei hyväksy Kansallisen sisäilma ja terveys -ohjelman luonnosta:
Yhdistys pelkää ohjelman heikentävän sisäilmasta sairastuneiden tilannetta entisestään. Lue täällä.

12.9.2019. Kysymyksiä sosiaali- ja terveysministeriölle ja Työterveyslaitokselle: Olemme pyytäneet ministeriöltä lisätietoja sisäilmaoireisiin ja niiden hoitoon liittyvästä kyseenalaisesta viestinnästä ja koulutustilaisuuksista. Lue täällä.

Palaa ajankohtaista-sivulle.